Pekka Pietari Virtanen

 

MATKALLE VALMIS

WHH 202 Toinen, uudistettu painos

 

 

 

Kuvaaja Jarl Rehnström, teoksessa Porvoon pitäjä pikakuvina (Söderström & Co, 1951)

 

 

Alku

 

Punaisen ulkorakennuksen edessä oli klapin päällä kallellaan lauta, jolle oli kerätty kaksitoista kapulaa. Marja otti vauhdin, hyppäsi ilmaan ja polkaisi lautaa niin, että kapulat sinkoilivat ympäriinsä. Jaakko kiirehti keräämään kapuloita takaisin paikalleen, Tauno ryntäsi kiviaidan taakse piiloon. Marja, Kalle, Matti ja Lasse juoksivat ulkorakennuksen nurkan ympäri liiterin takaovelle ja siitä sisään liiteriin. Liiterissä he kiipesivät seinää ylös, aukolle, josta pääsi viereisen aitan yli saunan vinttiin. Kalle ehti ensimmäisenä perille, ylitti vintin, haparoi kätensä laudanrakoon ja avasi oven. Neljästään he työntyivät kapeaan tilaan ulkoseinän ja huteran väliseinän väliin. Ulkona Jaakko huusi ”kaksitoista kapulaa”, joten peli oli käynnissä. Lasse ryömi seinänrajaan kurkistamaan ulos. Jaakko seisoi laudan vierellä hakukeppi kädessään ja katseli ympärilleen. Marja tuli Lassen vierelle kihertämään. Matti kysyi, mita ulkona näkyi.

- Jaakko on hölmön näköinen, Marja kertoi.

Jaakko juoksi kiviaidalle ja palasi heti takaisin Tauno perässään. Jaakko kosketti lautaa kepillään ja huusi Taunon nimen.

- Lähdetäänkö vai jäädäänkö tänne? Kalle kysyi.

- Odotetaan vähän aikaa. Annetaan sen etsiä tarpeekseen, Lasse sanoi.

Jaakko käveli vuorotellen molemmilla nurkilla ja katsoi liiteriinkin. Tauno seisoi aitan kivirapulla pyörittelemässä käsiään.

- Tulkaa pelastamaan, Tauno huusi.

Marja selosti hiljaisella äänellä tapahtumia. Lasse ryömi pois raolta ja istahti Matin ja Kallen viereen kapealle penkille. Marjakin tuli penkille.

Ulkona pimeni, sadekuuro romahti katolle ja hakkasi peltiä. Pieni koppero tärisi ja voihki, kun salama iski alas pilvistä, ja jyrähdys seurasi heti. Kuiva puu otti tulen. Kaksitoista kapulaa valuivat veden mukana maahan. Tuuli aukaisi aitan oven ja sulki sen heti uudelleen. Veto kohautti liekit korkeiksi.

Kun sade taukosi, aurinko ja tuli alkoivat kuivattaa pihaa.

 

1

 

Auto vyöryi pitkin tietä, ja edestäpäin paistava aurinko häikäisi silmiin. Käänsin suojaläpän alas, avasin sivuikkunaa kymmenen senttiä ja päästin raitista ilmaa sisälle.

Kesä oli parhaimmillaan. Tienvarret ryöppysivät kukkia, linnut purjehtivat heikossa tuulessa pilvien lomassa, tytöt ajelivat pyörillään hameenhelmat liehuen. Tie kulki laajojen peltoaukeamien halki. Peltojen keskellä seisoivat vauraat talot; autot ja traktorit liikkuivat sivuteitä edestakaisin. Emännät kävelivät navettoihin, isännät taluttivat hevosia pelloilla. Joku vanhus keinui kitisevässä pihakiikussa yhdessä mustavalkoisen kissansa kanssa. Maaseutu eli.

Peltoaukean jälkeen alkoi metsätaival. Ensin tien vieriä reunustivat lehtipuut, mutta pian männyt ottivat niiden paikan. Komeat punarunkoiset hongat kohottautuivat ylpeinä korkeuteen. Tikka hakkasi kelopuun kylkeä. Metsän keskelle ilmaantui heinäinen niitty, sen halki koikkui nuori hirvi.

Niityn jäätyä taakse metsä alkoi hetkiseksi uudelleen, mutta jo puolen kilometrin päästä oikealle ilmestyi talo pihoineen ja ulkorakennuksineen. Talon alakerrassa oli kauppa, yläkerran avoimissa ikkunoissa liehuivat kukkaverhot ja pelakuunlehdet. Oven päälle oli naulattu vanerinen, sinisellä maalilla töherretty kyltti, jossa luki KYLÄKAUPPA. Ikkunat oli peitetty tarjousmainoksin. Pihan sivuilla seisoivat maassa tiilikasa, lannoitesäkit, monta kierrosta mustaa muoviputkea ja huonossa maalissa oleva käsin pumpattava bensiinisäiliö.

Käännyin pihaan, pysäytin oven eteen ja kävin ostamassa nuorelta punaposkiselta tytöltä pullollisen keltaista limonadia ja pätkän luonnonsuolilenkkiä. Menin autolleni, nojasin takapuoltani konepeltiin ja söin. Katselin verkkaista pihapiiriä enkä pitänyt kiirettä.

Kauppias itse, olemuksesta päätellen, tuli rappusille ja käveli ulkovarastolle. Hänen perässään kulki mies musta kypärä päässään. En ollut nähnyt heitä sisällä kaupassa, kait olivat sisätiloissa. Kauppias haki varastosta suurehkon laatikon ja antoi sen miehelle. Tämä kantoi laatikon mopon tarakalle, köytti kiinni, nousi selkään, polkaisi, heilautti kättään kauppiaalle ja samalla minulle, ja lähti ajamaan. Kauppias nosti kättä perään, samoin minä. Join pullon tyhjäksi ja kävin pistämässä sen koriin ulkovaraston oven viereen.

Nousin autoon ja jatkoin matkaa. Mopo oli menossa samaan suuntaan kuin minä, ohitin sen sopivalla suoralla. Kun olin vierellä, mies katsoi minua ja hymyili. Hymyilin takaisin, ja heilautimme taas käsiämme. Peilistä näin miehen jäävän taakse, mopon vaappuvan epävarmoissa käsissä. Kuopat rynkyttivät autoa. Hiljensin vauhtia entisestään.

Mäntyvaltainen metsä vaihtui kuusikoksi. Suuret, synkänvihreät puut reunustivat tietä niin tarkkaan, ettei niiden takaa nähnyt mitään. Kuljin kuin vuorten välisessä laaksossa. Aurinko jäi korkeimpien latvojen taakse, välisi vuoroin esillä, vuoroin piilossa, ja katosi sitten kokonaan. Tie tuntui kapenevan samalla kun taivaan viiru etuylhäällä kutistui.

Kevyen liikenteen pengerviiva katosi. Ajoin öljysoraa pitkin, oikean puolen renkaat liki kuivassa maantienojassa. Mutkat lisääntyivät ja jouduin hidastamaan vauhtia. Kuuma öljysora irtosi tiestä ja rapisi auton pohjapeltiin. Vähitellen, miltei huomaamatta, keskiviiva hiipui pois ja maantien pinta muuttui soraksi. Sadeveden kaivamat kuopat rynkyttivät autoa. Hiljensin vauhtia entisestään.

Tiheään metsään ilmestyi aukko, talon piha. Päärakennus oli palanut, pelkkä tiilipiippu seisoi yksinäisen näköisenä mustiksi hiiltyneiden hirrenjäännösten keskellä. Ulkorakennus näytti ehjältä aitanoven kissanluukkua myöten.

Käännyin pihaan liki umpeen ruohottunutta tietä pitkin. Ajoin varoen peläten heinän peitossa mahdollisesti piileviä korkeita kiviä. Peruutin auton pihakoivun alle ja nitkuttelin sen keulan kohti tietä valmiiksi lähtöön. Nousin ulos.

Aurinko kuumensi pihaa. Pääskyset lentelivät ulkorakennuksen ympärillä jan pujahtivat vauhdilla pesilleen räystäslaudan alle. Västäräkki istui ulkorakennuksen rappusilla keikuttelemassa pyrstöään. Pyyhin hikeä otsaltani. Minua janotti taas.

Pihan reunassa, ulkorakennuksen päässä, oli kaivo. Kävelin sen luokse. Kaivon kansi oli paikoillaan, ehjänä, vaikkakin tikuille lahonneena. Avasin varovaisesti luukun, nostin sen pystyyn. Kaivossa oli vain yksi rengas vanhan kiveyksen päällä. Ympäriladottua kiveystä näkyi puolisen metriä. Sitten alkoi vesi, jonka pinta heijasti taivaan neliön.

Hain autosta pahvisen kahvikupin, auoin sen kupeesta korvat esiin ja asetuin kannelle makaamaan. Yletyin saamaan kuppini puolilleen vettä. Haistelin sitä, maistoin. Vesi oli kirkasta ja kylmää. Join kuppini tyhjäksi ja nostin neljä kertaa lisää.

Maantieltä kuului moottorin ääntä. Joku muukin oli liikkeellä kuin minä, ajattelin, ennen kuin muistin tulijan. Istahdin kaivon kannelle ja odotin, ja kuusten välistä työntyi näkyviin mopo.

 

2

 

Nähtyään auton mies kääntyi pihaan pitkin heinikkoon juuri auennutta uraa. Miehellä oli päässään musta kypäränsä ja mopon tavaratelineellä keikkui ruskea paketti, narulla paikoilleen sidottuna. Mies ajoi auton vierelle, keinautti mopon tukijalalle, heitti kypärän päästään ohjaustangolle ja käveli minun luokseni kaivolle. Nousin seisomaan.

- Päivää, mies sanoi.

- Päivää, vastasin.

Hän hankasi hikeä otsaltaan pitkävartisen hansikkaansa kavosimeen.

- Kuuma päivä, hän sanoi. - Annatko minullekin vähän juotavaa?

Sanoin, että kaivossa on hyvää vettä. Hain autosta puhtaan kupin ja nostin hänelle vettä. Hän joi monta annosta, röyhtäisi hansikkaaseensa ja kiitti. Juotuaan hän istahti kyykkyasentoon kantapäittensä päälle.

- Et ole talon väkeä?

- En ole, estelin.

- Tästä lähtivät jo kauan sitten. Ajattelin, että voisit olla vaikka pojanpoika.

- Lähtivätkö pitkällekin, kysyin jotain sanoakseni.

- Ei kovinkaan, vähän matkaa tuonne eteenpäin. Siellä ovat kirkkomaan aidan kupeella kumpikin, sisäpuolella peräti. Kuolivat tulipalossa, salama kait iski. Talo paloi hetkessä tyystin, niin kuin itse näet. Minä olin hautajaisissa mukana, tietysti olin, oli koko kylä. Seuraavana päivänä tulin tänne ja naulasin nuo laudat ulkorakennuksen ikkunoihin. Ovelle pistin pönkän, vaikka ei täällä kukaan mitään varasta.

- Rehellistä seutua, ehdotin.

- Rehellistä on, hän varmisti.

- Tarvitaanko poliisia koko kylällä?

- Löytyy se poliisi. Mutta en siitä muuta sano, kuin että löytyy. Vaikka mukava mies, ei siinä mitään.

Nousin kaivonkannelta. - Pitää tästä lähteä, sanoin.

- Kiirettä pitää minullakin, mies sanoi. - Töihin pitää vielä tänään keretä.

Aloin kävellä autoa kohti.

- Käy katsomassa kirkkoa ja hautausmaata matkalla, mies huusi perään. - Katsomisen arvoiset paikat.

- Saatanpa käydäkin, vastasin, nostin kättä ja menin autoon. Käynnistäessäni ja vetäessäni turvavyötä päälle näin hänen asettelevan kypärää päähänsä ja nousevan mopon selkään. Lähdin. Pyörän alle osui hiekkalaikku ja mies peittyi pölypilveen.

Pihan jälkeen metsä synkkeni taas kuusikoksi. Tuntui, että tie kapeni yhä. Ajoin entistä huolellisemmin. Kymmeneen minuuttiin en nähnyt yhtään taloa, en sivutietä, en toista tiellä liikkujaa. Sitten aivan yllättäen osuin hautausmaan reunaan. Toisella puolen tietä kohosi ränsistynyt pieni kirkko. Jarrutin ja käännyin umpeenkasvaneelle pysäköintialueelle. Nousin autosta, kävelin kirkon ovelle ja vedin kahvasta. Ovi oli lukossa. Kiersin kirkon, enkä nähnyt ketään.

Kävelin tien yli hautausmaalle. Heti rautaisen portin toisella pulella oli valkoiseksi maalattu ruumishuone. Huoneen vieritse kulki hiekoitettu polku, joka haarautui pilkkomaan aluetta. Kävelin pitkin käytäviä, katselin molemmin puolin, luin hautakivien tekstejä.

Melkein jokaisessa kivessä oli samalle päivälle ainakin kaksi kuollutta. Mies ja nainen. Joskus koko perhe, isä, äiti ja viisi lasta.

Orava heitti kävyn päähäni.

Palasin autolle. Samaan aikaan mopomies tuli tietä pitkin. Hän pysäytti vierelle, riisui kypärän ja huoahti.

- Katselit haudat, hän sanoi.

- Katselin, sanoin. - Selitätkö minulle yhden asian?

- Saatan selittää, jos tiedän, hän vastasi.

- Miksi täällä kuolee aina monta ihmistä kerralla? Liki jokaisessa hautakivessä on useamman kohdalla sama lähtöpäivä. Onko jokin kulkutauti liikkeellä?

- Ei ole kulkutautia. Olemme harvinaisen tervettä väkeä. Mutta tulipaloja on ollut paljon viime aikoina.

Tuhopolttoja? Pyromaani valloillaan?

- Ei mitään sellaista, ei rikollista. Luonnonvoimat riehuvat. Salamat iskevät, talot palavat, ihnmiset eivät ehdi pakoon.

- Ei ukonilma tapa sataa ihmistä muutamaan vuoteen.

- Jaa, ehkei. Mutta niin on täällä käynyt. Eikä kylällä ole montakaan palamatonta kunnollista rakennusta. Tämä kirkko, ja seurantalo, ja muutama ulkorakennus.

Käännyin katsomaan kirkkoa. Auringon säde työntyi esiin kuusenlatvojen keskeltä ja kirkasti ruostuneen ristin. Ristin juuresta lähtevän ukkosenjohdattimen oli salama sulattanut avuttomille kiekuroille.

 

 

3

 

- Haluatko nähdä kirkon sisäpuolelta? mopomies kysyi.

- Yritin jo sisälle, vastasin. - Vedin ovea, mutta se oli lukossa.

Mies lähti kävelemään kohti kirkkoa ja viittasi minut mukaansa. Seurasin häntä, kirkon ovella hän ojensi kätensä ja kaivoi avaimen esille vuorilaudan alta.

- Eipä ole kummoinen piilo, arvelin.

- Me olemme rehellisiä, mies sanoi. - Kaikki kyläläiset tietävät hyvinkin, missä avain on. Me voimme mennä kirkkoon milloin tahansa meillä on siihen tarve.

Hän avasi oven. Se aukeni raskaasti, pahasti naristen. Kysyin, eikö seurakunnalla ollut suntiota rasvaamassa ovea ja pitämässä paikkoja kunnossa.

- Ei ole, hän vastasi. - Tarpeeton mies näin pienessä seurakunnassa. Me teemme työt vuoron perään, ehkä joskus pidämme talkootkin.

Menimme sisälle. Eteinen haisi ummehtuneelle kivikellarille. Sisäovi oli juuttunut puoliksi auki, joten luikahdimme sivuttain kirkkosaliin.

Kirkossa oli kymmenen pitkää penkkiä ja alttarin takana riippui seinällä puusta veistelty ristiinnaulitun kuva. Ikkunasta lankesi valonsäde juuri Vapahtajan kasvoille.

- Hienosti suunniteltu, sanoin.

- Niin mikä? hän kysyi.

- Jeesuksen kasvoille osuu valonsäde.

- Katsos pirua, niin osuu.

- Jeesus on siinä niin kuin kirkastettuna, arvelin.

- Kirkastettu on, kolmestikin.

- Ojentelee kättään, niin kuin haluaisi kouraansa jotain, jollei muuta niin käsipäivää, ihmettelin.

- Niin, käsi vääntyi ukonilmalla irralleen naulastaan. Näetkö ristissä tyhjän ruostuneen naulan? Ja puunsäleet ranteessa? Oli sille kerran pantu käteen tyhjä pontikkapullo, mutta minä otin sen pois, ei se jotenkin tuntunut asialliselta.

Istahdin viimeiselle penkkiriville, penkin päähän, katselemaan ympärilleni. Kirkko oli pimeä, ja tarkemmin katsellen hyvin likainen. Rotta juoksi alttarikorokkeella, pysähtyi hetkeksi nuuskimaan samettia ja jatkoi matkaansa näkymättömiin. Hämähäkinverkot roikkuivat katosta ja nurkista, levittäytyivät ikkunoitten eteen himmentämään omalta osaltaan salia. Saarnatuoli oli vinossa, ehkä routa oli keväällä käännellyt kirkkoa.

Katsoessani taakse ylös näin urut. Ne olivat pienellä urkuparvella, ja heti tuli mieleeni mennä alta pois. Hökötys tulisi alas koska tahansa.

Mopomies istahti vierelleni ja laski kädessään pitämänsä kypärän polvelleen.

- Tällainen kirkko meillä on, hän sanoi.

- Lienette uskovaista väkeä?

- Tokko kovin. Taitaa olla höpöä koko armo ja autuus. Ei ole kylää kukaan eikä mikään auttanut. Eikä minuakaan.

- Onko täällä jumalanpalveluksia?

- On niitä joskus, pitäähän niitä olla, kun on kerran palkattu niin pappi kuin kanttorikin. Kanttori on oikeastaan sivutoiminen, oli koululla opettajana ennen kuin koulu paloi, ja viimeinen lapsi siinä mukana, joten tällä hetkellä hänen ainoa työnsä on virrenveisuu.

Nousin penkiltä ja kävin kiertämässä kirkon sisäosat. Kurkistin saarnatuoliin, katselin puista ukkoparkaa alttariseinällä, nousin urkuparven portaitakin miltei ylös asti. Portaat natisivat ja pölysivät. Ylhäällä oli poljettava soittopeli, jonka kosketinpöydästä puuttui muutama kosketin. Käännyin laskeutumaan ja kävelin ulko-ovelle. Mopomies seisoi rappusilla kypärä päässään, lukitsi oven ja pisti avaimen piilorakoonsa. Kiitin avusta ja opastuksesta. Mies murahti minulle hyvää matkanjatkoa, ja arveli meidän vielä törmäävän jossain toisiimme.

- Ehkä tapaamme illan mittaan, niin hän sanoi.

- Voi olla, sanoin. - Olen menossa häihin, jatkoin.

- Kukapa ei olisi, hän sanoi. - Mene sinä edellä ja kerro terveisiä, että minä olen tulossa. Vaikka eivät ne ilman minua aloita.

Lupasin viedä hänen sanansa. Kävelimme tien yli kulkupeleillemme. Menim autoon, nyökkäsin miehelle ja lähdin ajamaan. Takapeilistä näin hänen nousevan mopedilleen ja polkaisevan sen käyntiin. Hän kokeili, että paketti oli kunnolla kiinni tarakalla, väänsi kaasua ja antoi koneen vetää.

- Simson! muistin äkkiä itsekseni.

Se oli tuon mopedin merkki.

 

 

4

 

Lähdin ajamaan kirkolta tietä eteenpäin. Hidastin vauhdin viiteenkymppiin. Vähän käytetyn soratien keskustaan ilmestyivät kasvit. Kahden pyöränjäljen välissä kasvoivat piharatamot, sauniot, silmäruohot ja apilat. Vielä muutaman sata metriä ajettuani auton pohjaa alkoivat piiskata särmäkuismat, pujot, ohdakkeet, takiaiset ja peltovalvatit.

Tien reunan kuusikko jatkui tiheänä ja läpinäkymättömänä. Kun maasto alkoi kohota, vaihdoin pienemmälle. Moottori jyrisi ja auto nousi raskaasti irtohiekalla. Jänis ryntäsi pöheiköstä edelleni, juoksi hetken tietä pitkin polveillen ja hyppäsi viimein piiloon.

Päästyäni mäen päälle alkoi sade. Pilvet ryntäsivät ylleni kuusikon takaa, vesi ryöppysi tuulilasille, enkä pian nähnyt tietä. Pysähdyin, annoin moottorin käydä ja tuulilasin pyyhkijöiden heilua. Salamat halkoivat taivasta, jyrinä ylitti hetkittäin moottorin äänen. Katselin eteeni ja odotin.

Vesi muodosti tielle koskia ja lätäköitä. Tuuli heitti metsästä konepellille oksankappaleen ja pelkäsin jonkin suuren kuusen kaatuvan esteeksi tielle. Pimeni niin, etten enää nähnyt ympärilleni. Auton valokeiloissa pisarat hyppivät villisti milloin vaakasuoraan, milloin ylös tai alas. Humauksessa vesipisarat vaihtuivat rakeiksi, valkeat jääpalat hakkasivat kattoa ja pomppivat konepellillä. Katsoin taustapeiliin – jossain siellä mopomies oli tulossa perässäni.

Näin vähän matkaa edessäpäin levennyksen tiessä. Nitkuttelin siinä auton ympäri ja aloin varovaisesti ajaa tulosuuntaani. Ajattelin tarjota miehelle sateelta suojatun paikan autossani. Ajoin, kunnes näin mopon seisovan jalallaan tien reunassa. Pysäytin ja soitin äänimerkkiä. Auton valojen sivuhehkussa näin lähimmän kuusen alaoksien heilahtavan. Mies vilkutti neulasten välistä.

- Tule sateensuojaan! huusin hänelle.

Mies ryntäsi kuusisuojastaan autolle ja istahti viereeni.

- Parempi tässä lie, vaikka ei tuonne kuusen alle paljon vettä tippunut.

- En muista ennen tällaista ilmaa nähneeni, sanoin.

- On näitä täällä riittänyt viimeisten vuosien aikana. Pahempiakin, ei nyt tuule kovin mahdottomasti. Eikä tulenloimuja näy. On niin vähän palamattomia taloja jäljellä.

- Paljonko kylässä on tällä hetkellä asukkaita? kysyin.

- Niin tuota, hän mietti. - Akseli ja Jaakko ja Tauno. Ja Marja tietenkin. Neljä heitä. Sitten Kalle ja Matti, eli nyt kuusi. Lääkäri käy joskus, asuu nimittäin kaupan yläkerrassa. Seitsemän. Pappi, kanttori ja poliisi. Ja se kauppias apulaisineen. Kaksitoista. Ja sitten siellä täällä asustaa kymmenkunta miestä, he ovat menettäneet perheensä. Ovat menneet vähän sekaisin. Akseli on VPK:n päällikkö ja nämä miehet ovat olevinaan vapaapalokuntalaisia. On heillä ollut työtä, kyllä on. Joten kylässä asustaa parikymmentä henkeä. Nyt tulit vielä sinä.

- Minä olen vain häävieras.

- Niinpä toki, vieras tietenkin.

- Entä sinä itse? kysyin.

- Jospa vieras minäkin, tiedä häntä.

Hiljenimme ja seurasimme salamointia ja jylinää, rakeiden kalinaa katolla. Sitten myrsky loppui, samalla vauhdilla kuin oli alkanutkin. Taivas singahti tummana näkyviin mustien kuusenlatvojen välissä. Kuu purjehti esiin ja valaisi kalpeasti maisemaa. Avasin auton ikkunan.

- Sade loppui, sanoin, jotta ei olisi niin hiljaista.

- Aina on loppunut, mies sanoi. - Näytä valoa, niin haen paketin kuusen alta.

Hän nousi autosta ja loikkasi ojan ylitse. Peruutin auton niin, että ajovalot auttoivat häntä peremmälle. Hän pudisteli kuusesta vihreitä vesitippoja, työntyi oksien väliin ja tuli heti takaisin ruskean laatikon kanssa. Hän astui tielle ja alkoi köyttää kantamusta mopon tarakalle.

- Voin minä sen viedä, samaan paikkaan kun olemme menossa, ehdotin.

- En saa antaa, tässä on näes häälahja. Se on minun vastuullani. Älä ajattele pahaa, muuten luotan sinuun tyystin.

- Ei kait lahja mennyt pilalle?

- Ei haittaa vaikka kastuisi. Ei se miksikään muutu, kuulemma. Taitaa olla ruostumatonta ainetta.

- Onko painava?

- Voisi siinä olla vaikka muutama kattila, hän arveli.

- Vai kattiloita.

- Näet sitten perillä, kun lahjojen aika tulee, hän lopetti keskustelun, viittasi minut ajamaan edellä ja polkaisi Simsonin käyntiin.

Katselin mopon etuvaloa takapeilistä niin kauan kuin pystyin. Olin alkanut pitää miehestä.

 

 

5

 

 

Mäeltä alkoivat palaneet talot. Tiiliröykkiöt sekoittuivat mustuneitten lautakasojen kaaokseen, autioituneita pihoja peitti vesoittunut nurmi. Ulkorakennukset seisoivat orpoina syrjemmällä, monista niistäkin olivat seinät kärventyneet tai katto romahtanut.

Tie laskeutui mäkeä alas. Vasemmalla kulki ruskealiejuinen joki. Oikealla levisi entinen peltoaukeama. Ajoin jokea seurailevaa tietä ja saavuin risteykseen. Vasemmalle kulkevan tien esteeksi oli kaatunut puu. Risteyksen muutamasta talosta yksikään ei enää seissyt eheänä, jopa vanha tehdasrakennus oli sortunut betonin ja puun epätoivoiseksi rykelmäksi.

Käännyin siis oikealle ja ajoin ylös mäkeä. Tie nousi kuin käärme, kiertyi ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Mäen päällä oli ennen ollut kauppa, nyt sen kohdalla kyyhötti enää lahonnut maitolaituri. Laiturin luota erosi vasemmalle pienempi tie. Ajoin sitä kaksisataa metriä.

Seurantalon seinässä paloi alaston sähkölamppu. Se vilahti silmiini jo jonkin matkan päähän, harvan sireenikön läpi. Tulin talon kohdalle ja käännyin pihaan kahden betonipylvään välitse. Pihaa peitti hoitamaton nurmikko, johon monet jalat olivat polkeneet jälkensä.

Peruutin auton sivummalle, kolmen pienehkön koivun väliin, sähkölinjan alle, nousin autosta ja jäin sen vierelle seisomaan. Verryttelin vartaloani samalla kun katselin ympärilleni.

Ulkorakennus oli poissa. Pimeässä olin erottavani siinä kohden mustia puujätteitä. Käänsin katseeni rakennukselle. Oven vieressä oli polkupyöräteline, jossa seisoi rivissä seitsemänmoista mustaa polkupyörää.

Valtava koivu oven toisella puolen heitti varjon pihaan. Muistin usein seisoneeni sen alla, ylöspäin katsoen, keräten suuhuni katkenneesta oksasta tippuvaa kevätmahlaa. Muut lapset olivat seisoneet ympärilläni, kaikilla suut samalla tavoin taivaalle avoimina.

Puuraput heijastivat vaivoin keltaista niukkaa valoa. Jalkatrallin alle oli työnnetty havuja viuhkaksi. Pyyhin kenkäni havuihin, haistoin murtuvat neulaset ja nousin ovelle. Avasin oven ja työnnyin eteiseen, jossa pyyhin jalkani uudelleen, nyt kuminpalasista koottuun mattoon. Menin sisemmästä ovesta ja tulin suurempaan eteiseen, joka sekin oli tyhjä. Seisoin keskellä ruskealattiaista eteistä, katselin ympärilleni antaen muistojen kulkea. Jopa paikan haju toi mieleeni monta entistä hetkeä. Katsoin vihreänharmaata ovea, josta pääsi saliin, ja kuvittelin hääväen, joka siellä valmistautui juhlatilaisuuteen. Sali oli koristeltu kukin ja liinoin, ikkunoissa heiluivat kesäverhot, lattia oli kuurattu, koivun oksia työnnetty pystyyn näyttämön eteen.

Yhtäkkiä hiljaisuus rävähti selälleen. Juhlasalin puolella alkoi soida viulu, ja sen melodiaan yhtyivät tuota pikaa pimpparauta ja haitari.

Häät.

 

 

6

 

 

Seisoin eteisessä ja kuuntelin soittoa. Painoin korvani vasten vihreää ovea, kuuntelin ja hymyilin. Kalle soittaa viulua, Matti haitaria, ajattelin. Minun piti ottaa klarinetti mukaan, mutta viime tingassa asia unohtui. Muuten olisin yhtynyt soittoon jo eteisessä. Raotin varovaisesti ovea ja kurkistin sisälle. Akseli löi pimpparautaa, kanttori vingutti harmonia ja kymmenen mustapukuista miestä tanssi kömpelösti kädet toistensa hartioilla. Marja seisoi syrjemmällä ja antoi vartalonsa keinua musiikin tahtiin.

Menin sisälle. Kun ovi kolahti takanani kiinni, kaikki kääntyivät katsomaan minua. Soitto taukosi, hiljaisuus kesti hetken ja toisenkin. Sitten Kalle laski viulun kädestään pitkälle puupenkille ja käveli minun luokseni käsi ojossa.

- Lasse, pelkäsin jo, ettet tule.

- Totta kait tulin, minä vastasin ja puristin Kallen kättä. Matti tuli Kallen takana, veti viiksisuunsa hymyyn ja tervehti halaamalla.

- Missä viivyit? Matti kysyi.

- Myrsky viivästytti, ja matka tuntui pidemmältä kuin ennen. Tiekin oli huonossa kunnossa.

- Huonossa kunnossa on, Kalle vahvisti. – Näitkö pappia? Påitäisi kohta vihkimisen alkaa eikä miestä kuulu ei näy.

- En nähnyt kaupan jälkeen kuin yhden henkilön. Mopolla, eikä hän papilta vaikuttanut.

- Mutta pappi oli, Matti sanoi. - Ei täällä muut mopolla liiku. Me ajamme polkupyörillä.

Marja tuli minun luokseni. - Mitä Lasse?

- Kiitos kysymästä, entä morsian? Oletko varma sulhasesta?

- Minäkin kosin, sanoi Matti. Ja varmuuden vuoksis kosin sinunkin nimissäsi. Mutta Marja veti tikulla ja Kalle voitti. Petkutti, luulisin.

Kalle nauroi. - Minä olin luonnollinen valinta, turha olla mustasukkainen.

- Myönnetään, Matti myönsi.

- Onnellisen näköinen pari, minä lisäsin.

Kalle otti Marjan kainaloonsa ja puristi. – Tule peremmälle ja soita, onko sinulla pilli mukana?

- Unohtui, ja miten lie soittotaidon laita. En ole pannut klaneettia suuhuni sen jälkeen kun täältä läksin.

- Hei pojat, tuokaa kamarista soittopilli, huusi Akseli pojilleen. Jaakko tuli kohta kantaen klarinettia. Tuomo seurasi touhottavan näköisenä perässä. Ihmettelin, miten Marjalla saattoi olla kaksi noin tyhmää veljeä.

Otin klarinetin, tarkistin kielen, pistin pelin suuhuni ja puhalsin. Hetken harjoittelulla sain sävelet soimaan. Viiden minuutin kuluttua minusta tuntui, ettei taukoa ollut ollutkaan. Kalle tuli viuluineen mukaan, Matti vetäisi haitarinsa laulamaan, Aleksi kilkutti pimpparautaa ja kanttori siirtyi humpattamaan harmonia. Soitto kiertyi meidän ympärillemme ja pyyhki eroajan pois. Marja alkoi laulaa, sanat saivat kylän miehet rinkiin piiritanssiin. Nahkapieksut tallasivat lattiaa jykevään tahtiin. Lamppu heilui katossa ja valo heijastui ikkunoista takaisin sisälle. Rytmi kiihtyi. Soittimet ulvoivat, miesten jalat nousivat korkeammalle ja löivät lattiaan jylhän poljennon.Marja kohotti kätensä ylös, pyöräytti leninkinsä lentoon.

Soittaessani katselin ympärilleni. Mielikuvani aurinkoisesta häähuoneesta rapisivat likaisen lattian rakoihin. Ikkunoissa roikkuivat repeilleinä samat rumanruskeat verhot, jotka muistin lapsuudestani. Huonetta ei ollut kukitettu, eikä yksikään koivunoksa koristanut näyttämön autionkarua etuosaa.

Tila haisi ummehtuneelta, kuin puoleksi mädäntyneiltä sahajauhoilta. Valaisimien kuupat olivat rikkoutuneet. Muutamat terävät posliisirosoreunat vielä erottuivat silmiin lamppujen ympäriltä.

Ajattelin, että tämä talo odotti tulta.

 

 

7

 

 

Istuimme kolmestaan salin takimmaisen nurkan puupenkillä. Kalle, Matti ja minä. Ihmettelin, miksi Kalle oli juuri nyt menossa naimisiin. Arvelin, että aika oli huonosti valittu.

- Pakkonaiminen, Kalle sanoi. - Marja saa lapsen.

- Sinun lapsesi? kysyin.

- Minun tai Matin, sillä en nyt ole minkäänlaista väliä.

- Pääsitkö koskaan naimaan naista? Matti kysyi minulta ja pyöräytti viiksiään.

- No en, minä sanoin. - Ei tuntunut tarpeelliselta. Eikä oikein ollut aikaa sellaiseen.

- Pelkäsit? Kalle kysyi.

- Saatoin pelätä, myönsin.

- Voisit hyvin kokeilla joskus, se on mukavaa puuhaa, Matti selitti.

- Koeta jossain sopivassa välissä Marjan kanssa, Kalle tarjosi.

Lupasin harkita asiaa.

Jonkin aikaa keskustelimme tilanteesta. Marja oli vietellyt molemmat nuoret miehet seksihommiin, Akseli oli pitänyt heitä silmällä viimeisen kautta, kiukutellut ja komennellut. Lopulta Akseli oli vaatinut, että jommankumman olisi naitava Marja. Nurkan takana arvonnassa pitkä tikku oli osunut Kallelle, ja tässä siis odoteltiin pappia.

Pappia odoteltiin, ja mopo hurahti pihaan täysin kierroksin.

Koko hääväki työntyi eteiseen, Jaakko ja Tauno ensimmäisinä. Menimme rappusille sähkölampun räikeään valokeilaan. Mopomies hyräytti kulkuvälineensä pyörätelineen päähän, jatkoksi mustille polkupyörille, sammutti moottorin, sammutti valon ja nosti mopon jalalle. Sitten hän irrotti huolellisesti tarakalla olevan paketin kiinnitysnarut ja nosti paketin syliinsä. Ruskea käärepaperi näytti kostuneelta ja repaleiselta.

- Päivää, pastori, sanoi Akseli ja laskeutui raput alas antamaan miehelle kättä.

Pappi laski paketin ja ojensi käden. – Päivää ja anteeksi, taidan olla myöhässä. Rajuilma pääsi yllättämään.

Kalle tervehti yhdessä Marjan kanssa.

- Hääpari vaikuttaa hyvinvoivalta, pappi arveli ja iski heille silmää.

- Hyvin voimme, vahvisti Kalle.

Matti tervehti ja kuiski täyteen ääneen papin korvaan: - Kirkonmies on hyvä ja tulee käymään takahuoneessa ennen virantoimitusta.

- Kiitosta pitää oleman, sanoi pappi ja riisui kypäränsä.

- Tässä on Lasse, Aleksi esitteli minut.

- Tapasimme jo usean kerran tänne tullessamme, Pappi selitti. – Vaikka en tiennyt sinun nimeäsi, kas kun en huomannut kysyä, hän sanoi minun puoleeni kääntyen.

- Lasse minä olen, sanoin.

- Minua saat sanoa papiksi.

Mies otti laatikon uudelleen kainaloonsa ja nousi raput. Menimme sisälle. Pappi pisti kypäränsä ja laatikon vaatenaulakon hattuhyllylle ja avasi takkinsa napit. Mustan takin alla hänellä oli villapaita, jonka helmasta oli neule lähtenyt purkautumaan.

- Jaakko ja Tauno työntyivät antamaan käsipäivää. - Jumalalle terve, he sanoivat.

- Jumalan terve, Akseli moitti viereltä.

- Kunhan siinä metsässä, pappi arveli ja nosti housujaan.

Matti viittoili kädellään tarjoiluhuoneen ovella. Muut siirtyivät juhlasaliin, mutta pappi veti minut ja Kallen mukanaan Matin perään. Akseli vilkaisi meitä ovelta, kuitenkaan kukaan ei pyytänyt häntä seuraamaan. Kanttori kävi vasta nyt oven raosta sanomassa papille päivää. Pappi ei tuntenut pitävän tästä kansakoulun näköisestä miehestä.

Menimme tarjoiluhuoneen halki takakäytävään, josta avautuivat ovet keittiöön, näyttämölle ja näyttämön pukuhuoneisiin sekä talonmiehen asuntoon.

- Meillä on omat pukukopit asuntoina, Kallella ja minulla, Matti sanoi.

Menimme Matin kopperoon. Siinä oli sänky ja vihreäksi maalattu matala kaappi, jonka kansi toimi pöytänä. Matti avasi kaapinoven ja otti esille ruskealasisen kantikkaan pullon. Kalle kävi hakemassa keittiöstä neljä kahvikuppia. Ne olivat säröillä ja korvattomia, mutta punaruusut hehkuivat yhä lasituksen alla. Matti avasi leppäkorkin ja valutti jokaiseen kuppiin saman verran..

- Hääparille, hän sanoi ja nosti omaa kuppiaan.

- Hääparille, sanoin muiden mukana ja otin. Irvistin, kyyneleet nousivat silmiini. Laskin kupin tyhjänä kaapin päälle.

- Oli hyvää, kehuin.

Matti täytti astiat heti uudelleen. - Enempää ei tule tässä vaiheessa, hän sanoi ja posautti kämmenellään korkin kiinni.

- Akselilla on kellarissa sata pulloa, Kalle selvitti. – Näistä ei tule raittiit häät.

Otimme toiset ryypyt yhtä nopeasti kuin ensimmäiset. Meitä odotettiin salissa. Kalle vei tyhjät kupit takaisin keittiöön. Matti pisti pullon kaappiin, sulki oven ja kääntyi lähtöön.

Palasimme peräkanaa toisten luo. Akseli seisoi harmonin luona pimpparauta kädessään. Kanttori istui polkupelin takana innokkaan näköisenä. Kalle tarttui viuluunsa, Matti ripusti haitarin kaulaansa, minä etsin lainaklarinettini ja pistin suukappaleen suuhuni. Mustat miehet nousivat penkiltä tyhjäkäyntiin. Kalle laski neljään ja vingautti sävelen juoksuun. Miehet tarttuivat pareittain toisiinsa, heittäytyivät reippaaseen jenkkaan, ja toiseenkin, ja vielä yhteen, ennen kuin oli tauon aika.

 

 

8

 

Morsian ja sulhanen poistuivat pukeutumaan. Pappi istui näyttämön reunalla oikomassa villapaitaansa, kanttori selasi harmonin takana repaleista koraalikirjaa. Istuin Matin, Taunon ja Jaakon kanssa nurkkapenkillä puhumassa vanhoista ajoista.

- Pelattiin monet kesäpäivät ja illat kahtatoista kapulaa, sanoi Jaakko.

- Vanha kansakoulu oli vielä paikallaan, sanoi Tauno. - Ei siitä kauan ole, kun se paloi.

- Entä koulun ulkorakennus? minä kysyin.

- Se on tallella, ihan ennallaan, vakuutti Matti. - Kävin siellä kolme päivää sitten, Ei edes katto vuoda.

- Joskus meitä leikki parikymmentä lasta, sanoin. – Joku vapaaehtoinen jäi ensin hakijaksi. Aitasta otettiin laudanpätkä ja liiteristä sen alle halko. Laudan alapäähän pantiin kapulat, yläpäähän lyötiin jalalla niin, että tikut lensivät. Hakija keräsi ne takaisin laudalle ja sillä aikaa muut juoksivat piiloon. Ulkorakennuksen taakse, tai kiviaidan. Harvoin muualle. Jos hakija löysi jonkun, hän sanoi tämän nimen ja kosketti kepillä lautaa. Löydetyt seisoivat aitan porraskivellä ja odottivat, että joku tulisi pelastamaan, polkaisemaan kapulat ilmaan. Jos kaikki löydettiin, ensiksi löydetty jäi hakijaksi. Niin olivat säännöt.

- Teillä kolmella oli oma piilo mitä kukaan muu ei keksinyt, Jaakko sanoi ja katsoi minua ja Mattia.

- Niin, se oli se… minä aloitin, mutta Matti katsoi minuun sillä tavoin, ett pistin suuni kiinni.

- Se oli siellä aitan alla, liiteristä käsin kaivettu kolo. Yksi ryömi kivijalan luokse ja kurkki raoista, toinen odotti ja kun kurkkija viittasi luvan, juoksi pelastamaan, Matti kertoi.

- Vai niin se oli, Tauno sanoi.

Aitan alle oli toki päässyt ryömimään, mutta emme olleet koskaan käyttäneet ahdasta ja pimeää paikkaa piilona. Ei sieltä edes nähnyt ulos. Mutta Matti halusi pitää oikean piilomme salassa. Ehkä menisimme häiden jälkeen leikkimään kapulapeliä.

 

 

9

 

 

 

Muistin:

Seisoimme kolmestaan hiekkapihalla. Aurinko hehkui taivaalla, vaahtera heitti varjonsa pihan ylle. Kaivoimme kuumaa hiekkaa varpaillamme. Otimme kiviä varvasotteeseen ja heitimme niitä ulkorakennuksen punamullalla värjättyyn seinään.

- Tehdään sellainen piilo, mistä meitä ei löydä kukaan, sanoi Kalle.

- Sellainen, mistä pääsee salaa pelastamaan, sanoi Matti.

- Ja siitä ei kerrota kenellekään, sanoin minä.

- Kerrotaan Marjalle, Kalle ehdotti.

Olimme samaa mieltä. Marjalle kerrotaan.

Työnnyimme liiteriin ja aloimme katsella ympärillemme. Liiteri oli puolillaan klapeja. Olimme usein kasanneet niistä korkeita linnoituksen seiniä. Mutta sellaiset rakennelmat olivat lyhytikäisiä ja vaarallisia. Lisäksi tiesimme, etteivät klapilinnoitukset pysyisi salassa.

Ulkorakennuksessa oli pihan puolelta katsoen vasemmalla ensin kolme huussia – pojille, opettajille ja tytöille. Niitä seurasi isohko liiteri, sitten aitta ja äärioikealla sauna. Liiterin oikeanpuoleiselta seinältä pääsi aitan puolelle. Aitassa ei ollut laipiota, mutta paksuja poikkiparruja myöten pääsi saunan ylisille. Sillä tietenkin saunassa oli välikatto.

Kiipesimme liiterin seinää aitan puolelle, keinottelimme parruja pitkin saunan vintille. Vähitellen piirtyi hämärässä silmiimme ullakon muoto.

Matti kävi aukaisemassa aitan oven. Vintti valostui. Katselimme päätyseinää, ja Kalle keksi piilon.

- Rakennetaan tuonne väliseinä. Ei kukaan erota, onko tuo seinä vähän kauempana vai lähempänä. Eikä täällä kukaan aikuinen pyöri koskaan. Seinään pannaan ovi. Katonrajasta näkee ulos, sieltä voi kurkkia, koska pääsee pelastamaan.

Savupiipun takana oli kasa lautoja, lie rakennusaikana sinne jääneitä. Ne olivat sopivasti patinoituneita, eivät pistäisi vaaleina kenenkään silmään. Menimme hakemaan käsityöluokasta sahan, vasaran ja nauloja. Lisäksi tiesin, missä saranat olivat piilossa, otin niitä kaksi.

Yksi meistä oli vuorollaan ulko-ovella vahdissa, kun kaksi sahasi ja naulasi. Teimme piilosta noin metrin syvyisen. Ovi oli vaikein, sen yläreunan piti olla katon mukaan vino. Lopulta siitäkin tuli ihan hyvä. Ruuvasimme saranat piilon puolelle näkymättömiin. Tosin siitä seurasi, että ovi avautui sisäänpäin ja siitä oli ahtaanvaikea kulkea. Loppulaudoista teimme vielä sisäpuolelle kapean penkin, jolla saattoi istua odotellessaan. Seinänvierustalle laitoimme makuualustan uloskurkkijaa varten. Matti ehdotti myös tirkistysreikää saunan eteiseen, mutta kielsin sen ehdottomasti. En halunnut, että kukaan kurkistelisi minua kun menen saunaan. Tyttöjä saattoi paremmin kurkkia huuskaan, jossa seinässä oli ylhäällä jo valmiina oksanreikiä.

 

10

 

 

Matti tuli takahuoneesta meidän luoksemme. Hän oli kammannut tukkansa ja pistänyt napinläveen juhannusruusun. Nousimme ylös ja kunnioitimme sulhasta kumarruksin. Hän hymyili ja pyörähti ympäri.

- Pojat kertoivat siitä teidän vanhasta piilosta siellä kansakoulun ulkorakennuksessa, Jaakko sanoi.

Kallen silmät välähtivät. - Mistä helvetin piilosta? hän kysyi.

- Siitä siellä aitan alla, hiekassa, Matti sanoi.

Kalle rentoutui ja naurahti. - Ai siitä. Lasten leikkejä. Paljon sitä pienenä pelleiltiin, mutta nyt ollaan isoja.

Isoja oltiin. Kalle kaivoi taskustaan pullon ja pisti sen muulta hääväeltä salaa kiertämään.

Akseli huusi Jaakon ja Taunon auttamaan penkkien kantamisessa. Tarjoiluhuoneen puolelle pystytettiin hääateriapöytää. Kalle kumartui minun puoleeni.

- Marja odottaa sinua huoneessaan. Pidä kiirettä, niin kerkeät.

- Osanneenko? minä epäilin.

- Älä siitä huolta kanna, kyllä Marja opettaa, Kalle lupasi.

Kalle ja Matti lähtivät saattamaan minua. Menimme näyttämölle ja kävelimme sen halki, takaa lukien toiseen pukukoppiin vasemmalla. Kalle koputti ovelle ja Marja tuli avaamaan.

- Tässä tämä on, Kalle sanoi. - Opeta kiltisti, äläkä pelästytä sitä. Semmoisella perustekniikalla, älä yritä mitään hienouksia.

- Selvä asia tämä, Marja sanoi ja veti minut sisälle. - Pitäkää ovella vahtia.  Jos Akseli tulee tai velipojat, naputtakaa ovelle. Pistän Lassen piiloon varustelaatikkoon.

- Tapahtuu, Kalle lupasi ja sulki oven. Marja kääntyi minun puoleeni.

- Nyt olet ihan rentona ja teet juuri niin kuin sanon. Tässä pitäisi aloittaa suutelemalla, mutta minusta ei ole mukavaa nuolla kenenkään hampaita. Emmekä kerkeä kaiken maailman esileikkejä kokeilemaan, joten heitä takki ja housut tuohon tuolin karmille. Tai pistä valmiiksi tähän laatikkoon. Jos joku tulee, hyppäät itse perässä.

Heitin takkini laatikkoon ja saappaat perään. Avasin henkselin ja sepalusnapit, istahdin sängyn reunalle ja annoin Marjan vetää housuni pois. Viikkasin nekin laatikkoon. Marjalla ei vielä ollut häämekkoa, hän nosti arkihamettaan ja veti alas vaaleanpunaiset pikkuhousunsa.

- Muuta en kerkeä heittämään. – Jos haluat leikkiä tisseillä, voit kopeloida niitä paidanhelman alta.

Työnsin käden paidan alle ja koetin rintoja. Ne olivat mukavan pehmeät, ja niissä oli kivat näpyt. Kaivoin kaluni alushousujen sepaluksesta ja sanoin, että hommiin on ryhdyttävä heti, ettemme myöhästyisi vihkitoimituksesta.

- Tokko ne ilman minua aloittaa, Marja arveli.

- Miten sujuu? Matti kysyi oven takaa.

- Älä hosu, vastasin. – Nyt on vakava paikka.

 

Viiden minuutin kuluttua Marja huusi: - Täällä on valmista, ja alkoi pukea häävaatteita ylleen. Minä kaivoin omat vaatteeni laatikosta ja puin ne päälleni. Merja avasi oven, Kalle ja Matti tulivat sisälle.

- Selvisit hyvässä kunnossa, Matti arveli.

- Olisin ilmankin voinut olla, sanoin.

Ovelle koputettiin. Marja laski Akselin sisälle. Tämä ihmetteli, miksi me viivyttelimme tunkkaisessa, hassunhajuisessa huoneessa, vaikka kaikki oli juhlasalissa valmiina vihkitoimitusta varten. Lupasimme tulla heti.

Marja asetteli huntunsa päähän. Kun huntu oli hyvin ja ryypyt pullon suusta otettu, lähdimme peräkanaa häähuoneeseen. Marja kulki edellä ja minä viimeisenä. Housuissa tuntui epämukavan kostealta ja kalu aristi vähän.

Mutta olipa tuokin temppu tehty.

 

 

11

 

 

Salissa pappi oli nostanut juhlasalin etuosaan, näyttämön eteen, pienen pöydän. Sen päälle hän oli levittänyt liinan ja sytyttänyt kynttilän. Pöydän yläpuolella loisti sellainen lamppu, jota saattoi nostaa ja laskea messinkisen vastapainon avulla. Lampussa oli vaalea hameenmuotoinen kuuppa.

Pappi asetteli lamppua sopivalle korkeudelle, samalla kun kanttori selaili nuottejaan ja Jaakko ja Tauno lakaisivat ovensuussa lattiaa. Mustat miehet istuivat seinänvieruspenkillä, ja jos heitä tarkemmin katsoi, huomasi, että heidän selkien takana kiersi pullo. Aina pullon tullessa kohdalle kukin kääntyi seinää päin ja otti ryypyn. Kun pullo tyhjeni, se pantiin penkin jalan viereen pystyyn ja vuorossa olija otti taskustaan täyden. Näin kierto jatkui ja sormet napsivat.

- Hääpari menee eteiseen ja tulee sisälle vasta kun soitto alkaa, pappi suunnitteli. – Onko sulhasella sormus? hän kysyi.

- On minulla, Kalle vastasi ja kaivoi sormuksen taskustaan.

- Mistä sinä tuon löysit? Matti kysyi.

- Ostin kaupasta silloin viikko sitten, kun hain kaupasta ruokaa. Hiivaa ja sokeria. Näin tämän hyllyllä, kauppias sanoi, että tämä on ihan oikea vihkisormus. Oli joku antanut rahapulassa maksuksi ostoksistaan. Katso vaikka, sisällä lukee Seija ja joku päivämäärä.

- Matti ja Lasse ovat virallisia todistajia. Menkää hääparin kanssa eteiseen ja kävelkää sisälle parin perässä totisen näköisinä, pappi touhusi.

- Olette morsiustyttöjä, Marja kihersi meille.

Menimme neljästään eteiseen. Oven takan Marja alkoi nauraa liki hillittömästi.

- Mikä vaimokultaa vaivaa? Kalle kysyi.

- Minulta jäi pöksyt huoneeseen kaapin päälle. Menen avioon perse paljaana, Marja sanoi.

- Haetenneeko tuo mittään, Kalle arveli.

Kanttori alkoi soittaa häämarssia. Kuulimme kolahduksen, tassutuksia ja saappaiden läiskettä. Kun kurkistimme ovesta näimme miehet piirissä lattialla tanssimassa. Kanttori lopetti soittonsa ja nousi huutamaan miehille, että näiden pitää pysyä rauhassa penkillään. - Lopuksi on tanssia, hän lupasi.

Soitto alkoi uudelleen. Seisoimme ovella, hääpari ensimmäisinä. Miehet hypähtivät keskilattialle jenkkaamaan.

- Eikö perkele sana kuulu! kanttori huusi. – Ei tämä ole iltamatilaisuus ja puolitoista tuntia tanssia. Nyt on häät. Heti penkille siitä!

Miehet palailivat penkilleen.

- Eivät ne mitään sille mahda, Akseli sanoi. – Antaa niiden tanssia. Onhan jotenkin komeaa, tanssihäät.

- Itsepä olet nämä juhlat järjestänyt, kanttori nurisi ja aloitti kolmannen kerran hääsoiton. Odotimme ja katselimme penkille, mutta miehet eivät nousseet vaan pistivät pullon vaeltamaan selkäpuolella.

Kanttori viittoili meille kesken soiton. Tönäisin Kallea selkään, ja Kalle havahtui kävelemään tahdissa Marja käsipuolessaan. Matti ja minä seurasimme perässä. Akseli seisoi suorana papin vierellä, ja miehet kohosivat penkiltään pystyyn. Neljännellä vasemmalta oli pullo kädessään.

Ovinurkassa kolahti. Kaikin käännyimme sinne päin, ja siellähän Jaakko ja Tauno sytyttivät tulta. Pyöreä pönttöuuni työnsi savua sisälle. Veljesten kädet olivat noessa, osin kasvotkin. Akseli kuiskasi huutamalla heitä lopettamaan.

- Ei nyt, torvet, Akseli kielsi.

- Tänne paleltuu vielä, ellei lämmitä, Jaakko sanoi.

Tauno repi koivuhalosta tuohta ja työnsi sitä puiden väliin.

- Onko pelti auki, tiedusteli pappi.

- Totta hitossa, veljekset huusivat ja raapivat lisää tulitikkuja. Yksi mustista miehistä lähti liikkeelle, käveli uunille, avasi tuhkaluukun kannen ja poltti tuhkatilassa paperitollon. Tuli kohahti uunissa virkeään loimuun.

Tauno paiskasi uuninluukut kiinni.

- No nyt, jopa häät voi alkaa, hän sanoi.

- On elävää tulta mukana, leuhki Jaakko.

Mustat miehet hörähtivät yhteiseen nauruun, läimäyttivät toisiaan olalle ja pyörähtivät kymmenen pientä piruettia.

Oli vihkimisen vuoro.

 

 

12

 

Kalle ja Marja seisoivat papin edessä. Kanttori lopetti soiton. Hääväki odotti liikkumatta paikoillaan, paitsi Tauno, joka kurkisti uuniin. Jaakkokin kurkisti, tuli näkyi palavan.

Pappi katseli hääparia tarkkaan. - Olen tuntenut teidät molemmat monta vuotta, hän aloitti. - Siitä lähtien, kun tulin tähän seurakuntaan sen viralliseksi työntekijäksi. Minua ennen täällä kävivät kaupungin papit, milloin ennättivät. Tai eivät tietenkään täällä vaan tuolla kirkossa, jonka korjaustalkoot meidän pitäisi pikimmiten järjestää, on päässyt rapistumaan rakennus aika pahasti. Kävin nimittäin tuon Lassen kanssa kirkossa tänne tullessamme. Olemme liian kauan odottaneet, että palaisi koko rotisko, vaan saattaa tämä seurantalo palaa ennen, ja silloin olisi hyvä, jos kirkkoon voisi järjestää majapaikat. Ei minulla ole hätää, kauppias pitää minusta huolen vinttikomerossaan, mutta entä te, joutuisitteko te tuolloin aivan heitteille. Niin että kävisikö teille ensi viikonloppuna korjaustalkoot? Jos sopii, ilmoittautuva minulle tämän tilaisuuden jälkeen. Mutta tuossa seisovat Kalle ja Marja, heidät pitäisi vihkaista. Onko jollakulla jotain vihkimistä vastaan, no kun ei ole niin loppu sujuu yhdessä hujauksessa. Eli ottaisitko sinä, Kalle, tämän Marjan vaimoksesi rakastaaksesi sitä myötä- ja vastamäissä?

- Lupaan totisesti, Kalle sanoi, - Ja lupaan minä tulla sinne kirkolle talkoisiin. Minä löysin yhtenä päivänä metsässä kävellessäni sen Rossin palaneen talon luota melko määrän lautoja. Ne voitaisiin kuljettaa kirkolle polkupyörillä, kait puutavarasta olisi jotain hyötyä.

- Varmasti olisi, sanoi pappi. - Jos joku löytäisi nauloja, olisi hyvä. Kauppiaalta kyllä saisi, mutta eihän meillä ole rahaa.

- Myydään pontikkaa, ehdotti Jaakko.

- Se tietysti voidaan tehdä, sanoi pappi. – Mutta ihan mielellään pontikan voi juoda itse, jos nauloja löytyy muuten.

- Kiskotaan Ratian mökin seinistä. Siitä on vain katto palanut, seinissä voi olla hyviä nauloja, ehdotti Tauno.

- Me voidaan Taunon kanssa rapsia niitä irti, Jaakko lupasi.

- Näin tämäkin ongelma löysi ratkaisunsa, pappi totesi. – No entä sinä Marja, tuletko talkoisiin?

- Kysyisit ensin tätä avioliittoasiaa, Marja ehdotti.

- Jaa niin, tosiaan. Otatko Kallen ja pidät hyvänä?

- Otan minä. Talkoissa voin hakata niitä nauloja ja maalisutia heilutella, tuolla eteiskomerossa on ainakin punaista maalia. Pullatkin voin paistaa, jos saan leivonta-aineita.

- Minä tuon, murahti kanttori ja alkoi soittaa vihkimisen lopetusmusiikkia. Kylänmiehet riehaantuivat tanhuun.

- Julistan teidät pariksi. Hääpari saa suudella, pappi lupasi, mutta hääpari oli jo lähtenyt kävelemään pois paikalta.

- Pussatkaa nyt perkeleet, kanttori huusi.

Kalle tarttui Marjaa vyötäisiltä, käänsi tämän käsivarrelleen ja suuteli suulle. Miehet keskeyttivät tanhun ja taputtivat. Kanttori otti harmonin takana ryypyt pullostaan ja Matti työntyi hänen seurakseen samalle pullolle. Yhdessä he sitten lauloivat harmonisäestyksellä sävelmän Jätkän jenkka, jonka kertosäkeeseen yhtyi koko seurakunta. Alkoi häiden vapaampi osa.

 

 

13

 

- Tulkaahan kahville, Akseli huusi tarjoiluhuoneen ovelta.

- Ei pirulauta siellä mitään kahvia ole, Marja hermostui.  - Minä olen vielä täällä. Menkööt Jaakko ja Tauno tekemään tulet keittiön hellaan.

- Pistäkää paperia palamaan tuhkaluukkuun, kanttori evästi.

- Osataan sitä jotain itsekin, Jaakko sanoi.

- Sytytettiin tuokin uuni, Tauno leuhki ja näytti nurkan rautauunia.

Kylänmies meni uunille ja pisti sen täyteen puita. Jaakko ja Tauno lähtivät keittiöön tulta virittämään. Aviopari tuli minun luokseni Matti perässään. – Mennään ottamaan pontikat, Kalle ehdotti.

- Minun pitää käydä panemassa kahvipannu liedelle, sanoi Marja.  - Menkää te edellä, tulen kohta perässä.

Oikaisimme näyttämön poikki Marjan huoneeseen, josta nyt tulisi avioparin oma pesä. Kalle kävi hakemassa poikamieshuoneestaan pullon, Matti nouti keittiöstä lasit ja Kalle kaatoi pontikkaa reilulla kädellä. Tyhjensimme lasit ja irvistimme. Marja koputti ja tuli sisään. Kalle kaatoi Marjalle omaan tyhjään lasiinsa ja Marja joi kaiken kerralla.

- Pirulauta, pojat, enemmän tällaista, hän sanoi, ja sai.

Seuraavaksi ovesta astui paikalle pappi, mutta pullo oli jo ehtinyt tyhjetä, joten Matti kävi hakemassa kellarista uuden. Kanttori tuli pian papin perässä, joten huone oli täpötäynnä. Pullo tyhjeni kertaheitolla, mutta kanttorilla oli uusi taskussaan. Koska laseja oli vain kolme, pappi ja kanttori joivat samasta vuorotellen, samoin aviopari.

Marja lähti jatkamaan kahvinkeittoaan. – Älkää kiskoko itseänne kaatokuntoon ainakaan ennen kahvinjuontia, hän sanoi ovella. Lupasimme varoa.

Kanttori kääntyi papin puoleen.  - Eikö kirkkoon voisi saada urkuja?  hän kysyi.

- Onhan siellä urut, minä sanoin.

- Siellä on pelkkä kuori, kanttori selitti. – Jokunen urkupilli, rikkinäinen soittopöytä, siinä kaikki.

- Entä loppuosat?

- Kukaan ei tiedä. Ehkä ne on varastettu, en muista, että siellä olisi koskaan ehjää peliä ollut.

- No mitenkä sinä virret säestät?  Huuliharpulla?

- Kunhan laulan, ja harvoin siellä ollaan. Häätkin vietetään täällä. Täällä kun on harmoni.

- Missä sinä asut? kysyin vielä kanttorilta.

- Tuolla syrjäkylällä, vanhassa melko ehjässä navetassa. On siinä muitakin rakennuksia, muun muassa sauna. Hyvä siellä on elää. Ennen asuin yhdessä tuon papin kanssa, mutta ei siitä mitään tullut. Minä uskon jumalaan, nääs.

Paskat sinä mihinkään uskot, pappi väitti. – Aina viinapäissäsi hoilaat riettaita lauluja, rienaamaankin yllyt.

Kadun sitä. Mutta joskus demoni tarttuu syntiseen. Äskenkin lauloin Jätkän jenkkaa, vaikkei se pahimpia lauluja ole. Siinä on mukava rytmi.

Käytävästä kuulu Marjan huuto: - Kahville kaikki. Laitoimme ryyppyvehkeet pöydälle ja lähdimme kaikin tarjoiluhuoneeseen.

Suuren pöydän ympärille oli kerätty kaksikymmentä vihreäksi maalattua korkeaselkäistä puutuolia, viisi joka sivustalle. Hääpari, Akseli, pappi ja kanttori istuivat yhdellä puolella, heitä vastapäätä Matti, Jaakko, Tauno ja minä, yksi paikka oli tyhjänä, ja sivuilla istuivat miehet ja odottivat nyrkit pöydällä kahvia. Marja nousi kaatamaan kahvia suuresta kuparipannusta sekalaisiin kukkakuppeihin. Tehtyään täyden kierroksen hän kävi viemässä pannun hellanreunalle ja palasi pöytään.

Akseli kilautti lusikallaan kuppinsa reunaa ja nousi puhumaan.  – Menkää pojat hakemaan kellarista muutama pullo kirkasta ja Marja, hae sinä lasit pöytään.

Talossa ei ole näin paljon laseja, eikä yhtään puhdasta, Marja sanoi. – Juokaa kupeistanne, kun saatte ne tyhjiksi, tai kaatakaa sekaan.

- Teemme niin, Akseli sanoi, ja kylänmiehet nyökyttelivät myöntävästi toisilleen.

Sokeriastia kiersi pöytää.

Kun Jaakko ja Tauno tulivat kellarista, kylänmiehet oikaisivat oitis selkänsä ja hymyilivät leveästi. Jaakko avasi pullon ja pisti sen kiertämään myötäpäivään. Tauno pisti toisen pullon kulkemaan vastapäivään. Jokainen vuorollaan lorautti kuppinsa täyteen. Silmät seurasivat pullojen kulkua. Kun kierrokset olivat täydet, Aleksi kopautti taas kuppiansa.

- Hyvät läsnäolijat, hän aloitti puheensa. – Olemme kokoontuneet tänne häätilaisuuteen, koska tyttäreni, ja lisäksi ainoa sellainen, meni avioon tuon Kallen kanssa, joka on aina ollut melko tyydyttävä mies. Minä toivon, että sinä, Kalle, pidät hyvän huolen meidän Marjastamme. Saat siitä kelpo vaimon, se osaa laittaa ruokaa ja siivota ja vaatteitakin se huoltaa taiten, mutta älä luule, että saat sen yksin pitää. Hoitakoon koko huushollin, niin kuin tähänkin asti. Se siitä, pitempään en puhu, parempi kun jatketaan hiluja. Kippis.

Nousimme peräti pystyyn ja kumarsimme kupit käsissä hääparin kunniaksi.

-Onnea ja menestystä, ja seksi-iloa, toivotti Matti. Akseli katsoi Mattia siihen malliin, että pidäkin näppisi erossa toisen vaimosta. Matti hymyili ja toivotti onnea myös pian syntyvälle perheenlisälle. Otimme taas, ja häälakeaan pirttiin levisi oikea juhlan tuntu.

 

 

14.

 

- Kahvileivät, Akseli komensi.

Marja viittasi veljensä mukaan, ja kolmisin he lähtivät kellariin.

- Tuokaa puolenkymmentä pulloa tullessanne, pappi huusi perään.

Kellari oli kaivettu talon alle, sisäänkäynnin aletessa talonmiehen asunnon ulkorappujen viereltä. Palatessaan muutaman minuutin kuluttua, sisarukset kantoivat käsissään voita ja savulihaa sekä suuria tummia limppuja. Poikien taskuista pisti esiin pullonsuita.

- Miksi limput ovat kellarissa? minä kysyin hiljaa Kallelta.

- Se on ainoa paikka, jonka saa lukkoon.

- Kuka niitä varastaisi?

- Ei kukaan. Mutta poliisi on käskenyt pitää ruokatarvikkeet lukkojen taka, etteivät mahdolliset kylään tunkeutuvat muukalaiset viihtyisi nälissään täällä.

- Pontikankin?

- Sen ennen kaikkea.

- Taitaisi maistua poliisille itselleen?

- Poliisilla on tarpeeksi pontikkaa. Keittää sitä entisen Kujanpään talon saunassa. Komeat vehkeet, kävin kerran katsomassa. Itsetehdyt.

- Missä poliisi asuu? Ja missä hänellä on juoppoputkansa?

- Siinä samassa saunassa missä tehdastaan pitää. Talo on tuolla alakylillä, sortuneen tehtaan vierellä. Kaatoi tielle puun, ettei kukaan tarpeetta tule häiritsemään. Elelee aika erakkona, joskus käy kylällä jos pyydetään. Nimittäin tuomassa pontikkaa. Myy hyvää ja halvalla. Akseli pyysi sen häihinkin, mutta tuo sanoi itsellään olevan virkatehtäviä niin paljon, ettei kerennyt. Eikä sillä mitään putkaa ole, mitä se putkalla tekisi? Pistäisi itsensä lukkojen taakse?

Leivät, voi ja savuliha läimäytettiin pöytään. Kylänmiehet ottivat puukot vyöltään ja alkoivat leikata limppua ja lihaa. Marja kiersi pannun kanssa kaatamassa lisää kahvia. Sain eteeni paksun leipäviipaleen, jolle levitin voita lainaksi saamallani puukolla. Lähin musta mies leikkasi minulle tuhdin lihaviipaleen leipäni päälle. Kiitin häntä, mies hymyili leveästi ja leikkasi toisenkin palan. Leppäkorkillinen pullo tuli kohdalleni. Ryyppäsin kahvikuppiani vähän tyhjemmäksi ja täytin sen suonhajuisella nesteellä.

Pappi kävi eteisessä ja tuli sieltä ruskean laatikon kanssa. Hän laski laatikon pöydälle ja rykäisi.

- Niin että hääpari, tässä on lahja koko kylältä, meiltä kaikilta. Minä toin sen tullessani kaupalta moponi selässä, niin että olkaapa hyvät.

- Voi kiitoksia, sanoi Kalle.

- Tämä nyt on ihan suotta, sanoi Marja.

- Pankaa sekaan ja kastakaa, sanoi Akseli.

Jonkin aikaa keittiössä vain syötiin. Marja kaatoi vielä kierroksen kahvia, puukot kulkivat pitkin pöytää. Savuliha pieneni, voi loppui. Marja nosti leivänrippeet keittiön pystykaappiin paperipussiin.

- Sitten lauletaan, sanoi kanttori ja viritti viisun hääyön riemuista.

- Ei laula nyt kanttori vaan häntämies, Matti irvaili minulle.

- Mikseivät avaa pakettia? Tauno hätäili.

- Jännä olisi nähdä lahja, Jaakko yllytti.

Mutta kanttori aloitti uuden laulun ja kylänmiehet vetelivät soman kolmiäänisen viisun sydämiensä pohjasta. Jaakko ja Kalle joivat pontikkaa pullon suusta ja kävivät välillä miehekkäästi oksentamassa ulkorappusilla. Akseli kävi Matin luona supattamassa jotain tämän korvaan. Hivuttauduin Matin lähelle Akselin lähdettyä ja kysyin, mitä miehellä oli ollut asiaa.

- Uhkasi tappaa minut, jollen annan hääparin nussia hääyötään rauhassa. Kun Marja on kuulemma vielä kokematon neitsyt.

 

Sade romahti ulkona kattoon. Tuuli yllytti koivun heilumaan ja ruoskimaan oksin ikkunaa. Hetkessä myrsky rämähti täyteen voimaan. Jyrinä vyöryi halki huoneen ja helisytti kuppeja. Musta yksisilmäinen kissa tuli keittiön ovesta saliin ja livahti huoneen poikki eteiseen. Tumma juonne repeytyi juhlan ylle. Hääväki hiljeni. Raivoisa salama ja sitä seurannut räiske sammuttivat valot.

Huoneessa oli haudanpimeää.

 

15.

 

Tulitikku leimahti ja valaisi pöydän äärellä istuvat ihmiset. Marja nousi ja meni sivukaapille, kaivoi ylähyllyltä kynttilän. Akseli raapaisi uuden tikun ja antoi kynttilään tulen. Ukonilma ei kestänyt kauan, sade lakkasi ja kuu puhalsi pilvet tieltään. Koivun oksat hopeoituivat, vesipisarat roikkuivat helminä lehdistä.

Akseli haki talonmiehen huoneesta kolmihaaraisen kynttilänjalan, jossa oli kaksi kynttilää. Akseli sytytti nekin ja pisti Marjan kynttilän tyhjään loveen. Kolmen kynttilän valossa ihmisten varjot keinuivat seinillä. Akseli nousi ja kopautti kynsillään pöytään.

- Elämme hetkeä, jolloin kylämme ainoa vapaa nainen, ja nainen yleensäkin, meni naimisiin. Eikä miehissä ollut isommin valinnan varaa. Parhaat pojat, eli Jaakko ja Tauno, ovat hänen veljiään. Lasse ei ollut paikalla saatavilla, enkä muutenkaan miestä tunne. Matti on inhottava luiru, jolle en antaisi eukkoanikaan, jos se olisi elossa. Pappi ja kanttori ovat liian vanhoja, poliisi taasen täysi retku. Ja nuo kymmenen jenkkaavat liikaa. Joten naimattomuuden vaihtoehtona oli vain Kalle.

- Äsken kehuit minua toisin sanoin, Kalle huomautti.

- Älä keskeytä. Kaiken omaisuuteni minä tietysti annan Jaakolle ja Taunolle, jos satun kuolemaan. Tuo Marjakin rupeaa nimittäin joskus ryppyilemään ja aisoja potkimaan. Jos lapsen saatte, sille saatan katsoa jotain perintöä.

- Ei sinulla mitään ole. Jaakko epäili.

- Ei meillekään, Tauno lisäsi.

- No on sitä kaikenlaista…

- Paskat sinulla muuta on kuin yksi kello, olen minä sen piilossa nähnyt. Ei siellä raossa muuta ole.

- Loput on muualla. Jaakko saa kellon, kun on vanhempi, sinä muut.

- Jaakko ja Jaakko, aina Jaakko, eikä se ole kuin tunnin vanhempi.

. Esikoinen joka tapauksessa, Jaakko sanoi ja huitaisi.

- Paska sinä olet, huusi Tauno ja löi takaisin.

Jaakko iski taas, Tauno lähti kynttilöiden valossa kiertämään pöytää, Jaakko perässään.

- Saatana että minä vihaan sinua, aina olen vihannut, Jaakko karjui suureen ääneen.

- Mistä sait päähäsi etten minä sinua, hullu tyhmä paskapää

- Kuka hyppää joka ilta runkulla nurkan takana, olenpa nähnyt, lällällää…

- Hintti perkele, ukkoja kurkit, mene munia imemään, etpä ole vittua nähnyt.

- Oletko itse, no et taatusti, et tiedä mikä on etkä missä.

- Vai en, yhdessä pienenä paskahuusin reiän alta kurkittiin, enkö muka nähnyt, häh?

- Äitis karvat näit, ei se mikään vittu ole.

- No mikä sitten, sano saatana!

- Pimppa perkele, itki Jaakko ja löi tosissaan,

- Pimppa vanhalla akalla, ei piru kun olet pässi, olet hyvinkin, ivasi Tauno ja veti oikean suoran Jaakon naamaan.

- Nyt pojat lopetatte heti paikalla, huusi Akseli ja meni väliin. – Eikä tarvitse riidellä, ei sitä kelloa ole enää olemassa. Poliisi otti sen näistä pontikoista. Niin että perintöriita loppuu tähän.

- Voi vittu, sanoi Jaakko.

- Pimppa, antoi Tauno periksi.

 

16

 

Akseli otti kolmihaaran käteensä ja lähti menemään edellä. Jaakko ja Tauno vaativat taskulamppuja, mutta Akseli kielsi, sanoi paristojen kuluvan loppuun. Kynttilät kyllä riittäisivät. Hääväki seurasi Akselia saliin, jossa kylänmiehet alkoivat heti lisätä puita kamiinaan. Akseli jätti kynttelikön pöydälle ja komensi soittajat peleilleen. Otimme soittimemme ja Kalle ja Marja menivät kahdestan lattialle. Kun valssi alkoi, miehet uunin luona kävivät ensimmäisinä kiinni toisiinsa pyörimään. Kalle kumarsi Marjalle ja alkoi liikuttaa tätä keinuvaan tahtiin.

Soitin melodiaa, koska viulisti oli tanssimassa. Muut säestivät, Matti haitarilla, Akseli pimpparaudalla ja kanttori harmonilla. Pappi kaivoi taskustaan huuliharpun ja veteli välisoittoja. Jaakko ja Tauno hakkasivat epätahtiin käsiään yhteen. Isä potkaisi heidät hiljaisiksi.

Miehet erosivat uuninnurkasta ja siirtyivät hääparin seuraksi keskilattialle. Kalle tanssi lähemmäs meitä, heilautti Mirjan minulle ja sieppasi viulunsa. Kun pyöräytin naista, tunsin pehmeän uuman käteni alla. Kiilauduimme tanssivien miesten välissä sinne ja tänne. Pidin poskea hetken aikaa kiinni Marjan poskessa ja varjopaikassa suuteli häntä. Irtaannuin nopeasti, ennen kuin Akseli huomasi.

Soittajien luona työnsin Marjan Matille. Matti luopui kurtustaan ja kiiruhti lattialle. Vaihdoimme tahtilajin tangoon. Aavan menen tuolla puolen, me soitimme. Pojat alkoivat läpsyttää käsiään valssin tahtiin.

- Tämä on tango, yks kaks yks kaks, Akseli ärjäisi. Pojat läpsivät ja laskivat ääneen.

Oli papin vuoro tanssia. Tanssiessaan hän piti huuliharpun suussaan, soitti toisella kädellä ja piti toisella Marjasta kiinni. Akseli tuli lattialle pimpparautansa kanssa itsekseen pyörähtelemään. Kanttori nousi seisaalleen, polki toisella jalalla harmonia ja hikoili. Jaakko ja Tauno kumarsivat toisilleen ja kiisivät lattialla kuin rakastunut pari.

. Minä vien, ärähti Jaakko.

- Miksen perhana minä voi viedä. Mikä nainen minä olen? Tauno kysyi.

- Hinttirunkkarit saa olla naisia, komensi Jaakko.

Tauno irrotti otteen ja löi Jaakkoa palleaan. Jaakko vastasi samoin. Tauno ryntäsi Jaakon kimppuun ja veljekset nujertuivat sylipainiin lattialle. Musiikki jatkui, ja kylänmiehet tannsivat tappelijoiden ympärillä. Akseli meni potkimaan poikiaan ylös.

- Lopettakaa ja heti, hän komensi.

Pojat nousivat mieli luimussa ja kyräilivät kumpikin eri puolelle salia sivupenkeille istumaan.

- Letkajenkkaan, komensi pappi ja käsi Mattia soittamaan sopivaa musiikkia. Matti vetäisi jenkan pelistään. Pappi johti letkaa Marja takanaan, Kalle piti aviomiehenä Marjan vyötäröstä kiinni, kanttori hyppi minun ja Kallen välissä, Veljekset tulivat mukaan vasta eri komennolla. Jaakko kiilasi taakseni roikkumaan ja potki minua pohkeisiin, Tauno roikkui Kallessa ja kaatui heti. Jaakko kompuroi itsensä nurin. Kalle irrotti Marjasta otteensa ja erkani jonosta. Minä tein samoin. Mustat miehet siirtyivät syrjemmälle näyttämään, kuinka letkajenkkaa piti oikein tanssia. Pappi loikki vielä itsekseen, kunnes Matti vetäisi loppuakordit, nosti haitarin penkille ja vaati juotavaa.

- Hakekaa pojat pari pulloa kellarista, Akseli komensi.

Jaakko lähti, mutta Tauno ei liikahtanutkaan.

- Minä en tuon kusipään kanssa lähde minnekään, hän sanoi.

- No hae sitten ämpäri keittiöstä, Ja Marja, missä on mehua? järjesteli Akseli.

- Kellarissa, Marja sanoi.

- Jaakko, kellariin, viisi mehupulloa ja nopeasti, käski Akseli.

Nousin ja sanoin lähteväni ihan mielelläni kellaria katsomaan. Menimme Jaakon kanssa tarjoiluhuoneen, keittiön ja talonmiehen asunnon läpi sen puolen ulkorappusille ja rappujen vieritse kellariin. Jaakko otti avaimen oven päältä, avasi lukon ja veti oven auki.

- Onko tikkuja, hän kysyi. - Lamppu ei pala, tuossa on hyllyllä kynttilä.

Raapaisin tulen tikkuun ja siitä kynttilään ja menimme kellariin. Pienen ulkoeteisen takana oli viileä, maalle tuoksuva tila, jonka seiniä peittivät hyllyt. Jaakko pisti pari pontikkapulloa taskuihinsa ja antoi minulle toiselta hyllyltä mehupulloja. Menimme ulos, haparoimme tiemme takaisin sisälle.

Akseli otti pontikkapullot, tyhjensi ne ämpäriin, lisäsi mehua ja muutaman litran vettä. Hän hämmensi seosta hetken, maistoi sitä napun reunasta ja käski kaikki juomaan. Panimme napun kiertämään, juoma oli kylmää ja hyvää.

Yksi kynttilöistä sammui, kaksi muuta lyhenivät. Kysyin, eikö kynttilöitä ollut enempää.

- Miksi pirussa niitä olisi, ei nyt ole joulu, Akseli tokaisi.

Mustat miehet kävivät lisäämässä puita uuniin. Kun uunin suuluukun jätti auki, sisälle karkasi liekkien mukaa punertavaa valoa.Ämpäri tyhjeni hiljalleen, miehet vajosivat lattialle riviin nukkumaan. Jaakko ja Tuno sammahtivat pitkille penkeille, kanttori nuukahti harmonia vasten. Pappi makasi näyttämön reunalla ja hänen vierellään Akseli otti vielä viimeisen ryypyn rautaisesta napusta. Istuin Marjan kanssa salin hämärässä takaosassa. Hyväilin häntä hameen alta, hän suuteli minun niskaani. Kun Marja nukahti, koetin löytää silmiini Kallen ja Matin, mutta en tainnut löytää. Joten viimein annoin itsekin unen tulla.

 

 

 

 

17

 

Ukkonen vyöryi kylän ylle kuin lentävä noitalauma. Salamat silminään, jyrinä korvinaan se saapui palaneen kylän kohdalle, vai syntyikö se siinä? ja tarkasteli töitään, pudottaen raunioiden päälle raivoisan rankkasateen. Metsä kitui sen kourissa, puut kumartuivat liki maahan tuulen alla, kävyt lensivät kuusista vaakasuoraan kuin lingotut kivet, kunnes saman kokoiset rakeet ruoskivat ne maahan.

Heräsin jääkimpaleiden silmittömään kolinaan ikkunalautaa vasten. Avasin silmäni ja näin juhlahuoneen salamoiden miltei jatkuvassa valossa. Marja heräsi liikahteluuni, otti minusta kiinni ja painautui rintaani vasten.

Akseli nousi näyttämön reunalta, otti tulitikut ja sytytti viimeisen jäljellä olevan kynttilänpätkän. Valo ei yltänyt meidän luoksemme asti. Valokeilan rajalla kömpivät esiin pappi ja kanttori, Jaakko ja Tauno horjahtivat kumpikin yhtä aikaa ylös ja juoksivat sivupenkeiltään näyttämölle isänsä luokse. Kylänmiehet nukkuivat.

Pappi työnsi napun ämpäriin, kauhaisi juomaa, joi, yskähti ja pisti astian kiertämään. Menimme Marjan kanssa muiden mukaan ja saimme vuorollamme mustan metallinapun käteemme. Kun kallistin sitä, pontikan viileä maku virtasi suuhuni ja pehmensi yön.

Mustapukuiset miehet pitivät tasaista yöääntä lattialla. Marja käveli heidän vieritseen, kurkisti nurkkiin, katsoi penkkien alle, haparoi pöydänalusen.

- Onko joku nähnyt Kallea ja Mattia? hän kysyi

- Lienevät kusella, pappi arveli ja lähti itsekin housujaan availle rappusia kohden. Menin hänen perässään. Heitin vettä toiseen suuntaan kuin pappi. Pilvet olivat poistuneet, kuutamo valaisi pihan. Muutama suuri raepala suli höyryyn virtsasuihkun alla.

- Ei poikia täällä näy, pappi tuumasi.

- Elleivät ole nurkan takana, sanoin.

- Viitsimmekö huutaa heitä?

- Kait nuo täysikasvuiset miehet osaavat pitää itsestään huolen. Tai makaavat vielä jossain muualla sisätiloissa.

Menimme sisälle, ja ovella vastaamme tulivat kanttori, Akseli ja pojat. Pojilla oli kalut kourassa. Mekin mennään kuselle, kertoi Jaakko ja hetkutti.

- Näkyikö niitä kahta? Akseli kysyi.

- Ei niitä, eikä muistakaan, pappi vastasi.

Sisällä Marja istui näyttämön laidalla ja heilutteli jalkojaan,

- Eikö sinua kuseta? kysyin.

- Käyn sitten, kun kanttori on pois kyttäämästä, hän sanoi.

Kun miehet palasivat vedenheitolta ja Marja poistui vuorolleen, aloimme etsiä Kallea ja Mattia. Akseli antoi vanhanmallisen taskulampun taskustaan. Tarkastimme näyttämön pukeutumishuoneet ja vaatevarastot, puhvetin, keittiön, talonmiehen asunnon ja eteisen, emmekä löytäneet ketään. Akseli meni talonmiehen rapuille ja huusi pimeään miehiä nimeltä. Kukaan ei vastannut.

Palattuamme sisälle Akseli avasi puhvetin nurkkakaapin ja kaivoi sieltä taskulampun, pitkän, pyöreän ja aivan uuden, kirkkan metallin värisen kuuden pariston lampun. Hän viittasi Jaakon ja Taunon mukaansa. Seurasin heitä päärappusille, jossa Akseli antoi valokeilan vaeltaa yli pihan, Emme nähneet muuta kuin Marjan, joka nousi kyykyltään koivun luota.

Lähdimme kiertämään taloa. Akseli katsoi tarkasti ikkunat ulkoapäin, ja maan ikkunoiden alla. Tultuamme takaisin pihaan hän arveli, että nuo kaksi olivat sisällä, eikä ikkunoistakaan oltu poistuttu. Itsekseni mietin, että ovista olisi päässyt vaikka kuinka pitkälle. Seistessäni siinä ulkosalla katselin rakennusta ja näin, kuinka kuutamo heijastui yläkerran päätykolmion ikkunasta.

- Miten tuonne vintille pääsee? kysyin.

Akseli antoi valokeilan syöksyä sisälle ikkunasta. Ruutua reunustivat valkoiset repaleiset pitsiverhot. Valon osuessa niihin, ne heilahtivat.

- Siellä ovat, Jaakko huusi.

- Sinne mekin, Tauno jatkoi.

Työnnyimme sisälle saliin. – Missä on vintin rappu? Akseli kysyi.

Kohautin olkapäitäni, en tiennyt. Eivät pojatkaan tienneet, ja kun kysyimme muilta,eivät tienneet hekään.

Akseli kaivoi lisää erikokoisia taskulamppuja kaapista ja läksimme kiertämään sisätiloja. Mutta minkäänlaista ovea emme löytäneet.

Kohotin katseeni ylös laipioon. Ajattelin, että Kalle ja Matti istuvat siellä sahajauhoilla meitä piilossa.

Piilossapa hyvinkin,

 

 

18

 

- Tarkistetaan sisäkatot, Akseli sanoi. - Menkää läpi joka neliömetri. Jossain täytyy olla luukku.

Me etsimme, emmekä löytäneet minkäänlaista luukkua. Mutta kierrellessämme sisätiloissa Marja huomasi häälahjapaketin hävinneen.

- Paketilla taitaa olla jotain tekemistä katoamisen kanssa, Akseli sanoi.

Kysyin papilta huvikseni, mitä paketissa oli.

- En tiedä, tämä sanoi. - Olin vain tietävinäni, vaan en silti tiennyt. Valehtelin, anteeksi vain.

- Väitit, ettei sen kastuminen ollut vaarallista.

- Kauppias opasti sillä lailla, sanoi, että se on hyvin suojattu kaikkia vaaroja vastaan.

- Jospa koko paketti on lumetta, pari tiiliskiveä sisällä, ehdotin.

- Paljon tuo ainakin painoi, kun mopon selkään ja selästä sitä nostelin. Ajattelin että ehkä rautatavaraa.

- Matti siis varasti, kait Kallen kanssa yhdessä, Akseli moitti.

- Perkele, Kallen paketti se kait oli, otti omansa ja meni Matin kanssa vinttiin katsomaan, tai kokeilemaan jos oli vaikka jokin laite sisällä, totesin.

- Silti vintille pitää päästä, Akseli hosui. – Siellä on minun vävypoikani sen rentun kanssa. Tiedä vaikka Matti tekisi jotain väkivaltaista, kun hävisi sulhaskisassa.

- Matti ei tekisi Kallelle mitään pahaa, eikä Kalle Matille, sanoin. – Annetaan miesten istua rauhassa vintillä niin kauan kuin haluavat.

- Pojat, hakekaa kirves, Akseli komensi.

- Piruako sinä kirveellä teet, Marja kysyi.

- Menen väkisin vintille. Hakkaan reiän johonkin ja luikahdan ylös.

- Täytyy sinne ovi olla, kun kerran ne kaksi ovat sinne päässeet, Marja sanoi. – Jos ne nyt varmasti ovat sisällä eivätkä missään metsässä.

- Verho heilahti, sanoin. - Joko ovat siellä, tai sitten täällä kummittelee.

- Saattaa olla kissa, tai lintu, tai lepakko, Marja ehdotti.

Akseli löysi kirveen ja alkoi asetella tikkaita.

- Lopeta jo, Marja komensi. – Minä kyllä tiedän, miten sinne vintille pääsee. Jos sinun on pakko mennä sinne.

- Kerro ja heti, Akseli komensi.

- Ulkona talon takana on rautatikkaat katolle, ja savupiipun luona on luukku, sellainen peltinen, neliömäinen, vähän vinossa. Siitä pääsee sisälle

- Totta helvetissä, sanoi Akseli, ja kaikki me lähdimme menemään.

Kiersimme talon taskulamppuinemme, tosin Akseli käski sammuttamaan muut paitsi omansa. - Pirustako tänne paristoja saa, jos entiset loppuu, hän sanoi ja lähti kiipeämään tikkaita ylös. – Tulkaa Marja ja Lasse perässäni.

Lähdimme kiipeämään. Marja kiipesi edellä ja minä toisena, vaikka Akseli tietenkin oli jo ensimmäisenä menossa. Ylöspäin katsoessani näin Marjan tummana hahmona itseni ja valokeilan välillä. En malttanut olla väläyttämättä lamppuani ja sain varmistuksen epäilyyni. Vieläkään rouva ei ollut pistänyt pikkuhousuja jalkaansa.

Oli oikeastaan hyvä, että katolla oli pimeää, minua ei huimannut, kun katsoin alas. Pian seisoimme kaikki huterilla puilla, jotka muodostivat puoleksi mädäntyneet lapetikkaat. Akseli löysi valoonsa kattoluukun ja jatkoimme varoen matkaamme märällä katolla.

Pian Akseli piteli kiinni savupiipusta, Marja seisoi hajareisin katon harjalla ja minä kyykötin luukun päällä. Kun sain otteen peltireunoista, nostin ja luukku kohosi, se oli saranoitu ja jäi kallelleen avonaiseksi. Akseli valaisi sisälle. Aukolta laskeutuivat tikapuut alas, Akseli alkoi ensimmäisenä laskeutua. Seurasin perässä, ja Marja tuli viimeisenä.

Seisoimme savuhormin takana. Akseli valaisi joka puolelle, mutta emme nähneet mitään erikoista. Lampun valo heijastui mustasta ikkunasta, tällä puolen ei ollut minkäänlaisia verhoja. Lähdimme kiertämään hormia vasemmalle. Lattia oli sahajauhoa, josta puolen metrin välein erottui puinen vasa. Tulin Akselin vierelle, Marja toiselle. Kävelimme hitaasti ja sytytimme kaikki lamppumme. Näimme Kallen, hän makasi selällään vanhalla painimatolla. Hänen takanaan istui Matti pakkilaatikolla. Meidän lähestyessämme hän nousi ylös ja kohautti hartioitaan.

- Näin tässä kävi, hän sanoi. - Kuollut on.

- Tapoit miehen, Akseli huusi. – Tapoit, kun jäit toiseksi kosintahommassa. Toit tänne väkisin ja kuristit. Tuossa nyt makaa vävymies ja tyttärestä tuli leski, tästä et vähällä selviä. Vankilassa makaat lopun ikäsi ja kun alas päästään sinut hirtetään siihen paikkaan. Perkele, minä puhkon sinulta silmät puukolla, munat revin hohtimilla. Saatana mitä menit tekemään.

Matti nosti ruskeaan paperiin käärityn häälahjan ja sanoi, että pakettia ei pidä unohtaa vintille.

- Senkin varastit, senkin piru, Akseli syytti.

- Sanos muuta, Matti arveli. - Pakotin Kallen tänne katolle ja luukusta vinttiin, paketti koko ajan toisessa kädessä. Siitä vaan raahasin kaiken ja perillä tapoin.

- Niin näköjään teit, Akseli sanoi. - Viekkaudella toit etkä väkivallalla.

- Lähdetään alas täältä, ehdotin ja Marja oli samaa mieltä. Kysyin Matilta, oliko tämä nähnyt jossain rappuja alas.

- En ole huomannut. Matti sanoi. - Käsikopelolla tultiin ulkokautta.

- Kas kun sait matolle tapettua, etkä nurkkiin, Akseli piruili.

- Sopivasti sattui pehmuste paikalle, Matti virnuili.

- Tunnusta tapoitko, Akseli huusi ja valaisi lampullaan Matin silmiä.

- Miksi olisin tappanut, Matti ihmetteli.

- Sano Marja jotain, ukkosi makaa hengettömänä ja murhaaja irvailee.

- Heränneekö Kalle tuosta vaikka silmille kusisi?

- Voi perkeleen rienaaja sinäkin, sano Lasse edes jotain järkevää ja viisasta.

- Minä voin naida lesken, sopiiko?

- Ei perhana teidän kanssa voi järkeä puhua, ei mene perille. Vielä olette ympäripäissänne. Toimitetaan vainaja alas ja kirkkomaalle multiin, ja murhaaja hirteen ja Matin raato aidan taakse ojaan.

Emme löytäneet sisältä alasmenoreittiä, se oli siis viimeisen remontin aikana naulattu umpeen. Piti palata tuloreittiä .

Akseli näytti valoa, Marja kantoi pakettia ja Matin kanssa raahasimme Kallen välissämme. Akseli ja Marja kiipesivät katolle. Marja laski paketin pellille ja nostimme kaikin Kallen katolle.

- Perhana, Marja huusi. - Paketti karkasi,

Kuulimme sen liukuvan pitkin peltikattoa. Pari sekuntia myöhemmin alhaalla tumpsahti.

- Miten hitossa vainaa saadaan alas? Matti ihmetteli.

. Olisit antanut olla hengissä, niin menisi itse. Akseli nurisi.

Liu´utimme Kallen katonrajalle. Menin tikapuille ja toivoin, että räystäs kestää. Alhaalla näkyi valo ja kuului papin ääni:

- Pappi täällä, tarvitaanko apua?

- Hae pitkä vahva köysi, minä vastasin. - Kalle-vainaa pitää saada alas.

- Minäpä haen, pappi lupasi ja teki kuten sanoi. Piankin hän oli luonani narunsa kanssa. Teimme vahvan silmukan Kallen kainaloiden ali ja aloimme laskea häntä alaspäin. Lasku onnistui hienosti, kanttori oli alhaalla vastaanottamassa miestä. Kun Kalle oli perillä, heitin köyden pään perässä.

- Pankaa köysi hyvin talteen, Akseli määräsi. - Sille on ankara käyttö, kun alas pääsemme.

Akseli laskeutui ensin, sitten Matti ja minä ja Marja viimeiseksi. Mistäpä hän olisi tällä välin pikkuhousut löytänyt.

 

 

19

 

Kannoimme Kallen sisälle ja veimme hänet talonmiehen asuntoon, keittiön hetekalle. Vedin saappaat hänen jaloistaan ja asettelin hänet kauniisti.

- Älä herpaannu, vanha veikko, sanoin.

Ukkonen jyrähti jossain kauempana, pihapuut ottivat tuulen ja humahtivat.

- Jäikö kattoluukku auki, Akseli hätääntyi. - Se on käytävä panemassa kiinni, muuten vintti täyttyy vedellä ja välikatto alkaa vuotaa.

- Jäi se, sanoin. - Ja paketti jäi maahan räystään alle.

Lähdin Marjan kanssa ulos. Mattikin olisi tullut, mutta Akseli kielsi ja määräsi kylänmiehet pitämään tätä silmällä. Menimme siis kahdestaan rappuja alas ja nurkan ympäri. Kauempana metsän takana salamoi jo ankarasti, vaikka jyrähdykset viipyivät vielä monen kilometrin verran.

- Pidetään kiirettä, ennen kuin tuuli tipauttaa minut katolta, usutin Marjaa. Tikapuiden juurella Marja kysyi, halusinko hänet mukaani, johon vastasin kieltävästi, mutta pyysin häntä odottamaan alhaalla siltä varalta, että liukastuisin. En halunnut roikkua nilkastani räystäskourussa kenenkään tietämättä.

Lähdin nousemaan tikapuita katolle. Vasta miltei ylhäällä huomasin, ettei minulla ollut taskulamppua. Huusin Marjalle ja pyysin häntä tuomaan oman lamppunsa. Marja alkoi kiivetä, kuuntelin voimistuvaa tuulta. Pian olisi kiire. Kun Marjan pää ilmestyi vierelleni, otin häneltä lampun ja käänsin valokeilan luukulle. Hätkähdin, sillä luukku oli kiinni.

- Luukku onkin kiinni, Marja sanoi.

- Minä tulin luukusta viimeisenä, enkä taatusti sulkenut sitä, muistin ja olin varma.

- Ehkä Akseli? Marja kysyi.

- Akseli meni minua ennen räystäälle ottamaan Kallea vastaan,

- No mitä tässä vitkastellaan, Marja hoputti. - Mennään katsomaan.

Salama räjähti vierellä ja leimautti liekkiin puun jossain lähikalliolla. Akseli kuului huutelevan alhaalla tikapuiden juurella.

- Tulkaa alas, rajumyrsky paiskaa teidät helvettiin, hän käski.

- Luukku on kiinni, minä huusin. - Panitko sinä?

- En pannut, oli se auki kun lähdimme.

- Me käymme katsomassa, kuka siellä on, Marja sanoi ja alkoi ryömiä ohitseni. Annoin hänen mennä ja seurasin. Nousimme luukulle ja väänsimme sen auki. Vesi alkoi ryöpytä niskaamme samalla hetkellä, kun pujahdimme vintille ja vedimme luukun perässämme kiinni. Sade rämisi peltikattoon.

- No niin, katsotaan, kuka täältä löytyy, Marja sanoi.

 

Taskulampun valo pyörähti ensimmäisen kierroksen suotta. Salamat halkoivat valollaan pimeyttä ja jyrinä pyyhkäili pitkin sahajauholattiaa. Hitaasti, askel kerrallaan, kuljimme eteenpäin. Myrsky piti niin kovaa meteliä, ettemme olisi kuulleet, vakka edessämme odottavassa vintinosassa olisivat ulvoneet sudet.

Kun käännyimme viimeisen mutkan ympäri, näimme, että painimatolla makasi suullaan mies.

 

 

20

 

- Heranen aika, Marja sanoi. - Onko tuo Kalle? Ihan on samassa paikassa.

- No ei taatusti, vastustin. – Kalle on alhaalla, eikä ihan kiipeämiskunnossa.

- Mutta ei juhlaväestä ollut kukaan hukassa, kun me lähdimme tänne.

- On niitä muitakin ihmisiä olemassa.

- Täällä? Tuskin.

- Vaikkapa poliisi, tai kauppias. Mennään katsomaan. Kyllä sinä täkäläiset tunnet.

Kävelimme miehen luo ja käänsin hänet selälleen. Marja valaisi lampulla kasvoja. – Poliisi on, hän totesi.

- Eikä suinkaan hengetön vaan umpihumalassa, lisäsin.

- Me olimme täällä puoli tuntia sitten.

- Kyllä siinä ajassa valmiiksi humalainen kerkeää sammumaan.

- Mutta miksi tuossa makaa?

. Taisi tulla myöhässä häihin. Ei ihan osunut.

Otin poliisin taskusta esiin pistävän pullon käteeni. - Pullo oli samanlainen kuin hääseuran pullot, sanoin.

- Ei täällä kylällä toisenlaisia ole olemassakaan.

- No, annetaanko maata täällä vai lasketaanko narulla alas?

- Maatkoon tuossa, ei miehestä paljon iloa ole toisille juhlapaikalla.

- Ehkä Akseli haluaa hänet tutkimaan Kallen kuolemaa, ehdotin.

- Ei halua tuota miestä, eikä varsinkaan tuossa kunnossa. Akseli ei arvosta poliisia muuten kuin pontikantekijänä.

Me jätimme poliisin paikalleen, mutta koska meillä oli nyt hyvä tilaisuus ja patja saatavilla, käänsin poliisin sivuun, laskin housuni polviin ja rupesin patjalle selälleni. Marja nosti hamettaan ja tuli päälle istumaan. Ratsastelimme reippaasti, eikä poliisi piitannut mitään, ennen kuin housuja nostaessani satuin potkaisemaan häntä.

- Älä perkele, mies ärjäisi.

Marja käänsi lampun valon minun kasvoilleni.

- Muistatko poliisi tämän näköisen miehen?

- En ole koskaan nähnytkään, poliisi sanoi.

- En minäkään tuota, minä sanoin.

- Mutta tämä nainen on kyllä morsian, poliisi tunnisti.

- Minä hyvinkin, Marja myönsi. - Et tullut häihin vaikka kutsuttiin.

- Paskat Akseli tarkoitti, että tulisin. Mutta otan osaa juhliin. Varastin keittiöstä pontikkaa vaikka parempaa minulla on kotona. Kun tein Akselille, pistin kirkkaimmat itselleni. Kellarin rappusilta näin, että rajumyrsky nousee, ja siinä rappusilla on myrskyllä paha olla joten nousin tänne. Olen minä täällä ennenkin ollut. Ja luukku oli valmiiksi auki. Otin muutaman ryypyn ja kun kuulin kolinaa näyttelin sammunutta tuossa mahallani.

- Tirkistelit meidän naintiamme, kirosin.

- Enkä tirkistellyt, valo oli lampusta suljettu. Tiesin tietysti, mitä tapahtuu. Oli niin kova natina.

- Paskat vanha painimatto mitään natise, Marja arveli.

- No niin kuin kuvallisesti. Kyllä oli paha maata mahallaan, kun rupesi seisomaan, kjäh heh.

Sitten poliisi kohottautui kysyvän näköisesti ja ihmetteli:

. Että Kalleko murhattu, kuulinko niin?

- Niin Akseli väittää, minä myönsin.

- Kuka lie murhaaja, vai onko tietoa?

- Mattia epäilevät, löytyi ruumiin luota. Melkein suljetun huoneen tapaus, paitsi että huone ei ollut lukossa eikä tekijä hukassa.

- Onko todisteita? Onko tekijä tunnustanut?

- Ei myönnä eikä kiellä, Marja kertoi. -- Todisteista en tiedä sanoa, lienevätkö pätevät. Mutta siinä Matti istui paikalla ja Kalle oli turvallaan hengiltä.

- Selvältä tuntuu, poliisi arveli. - Voin pidättää miehen, kun satun joskus paikalle.

- Etkö tule heti? ihmettelin.

- Pääsin hittolainen viinan makuun, minä jään tänne ryyppäämään. Tulkaa aamulla hakemaan, tai illalla, tai miten vaan. Sopiiko?

- Älä kuseksi sahajauhoihin, Marja varoitteli – Rupeaa haisemaan.

- Käyn katolla lirimässä, kyllä sade siitä korjaa. Kunnon klosetti, kourut ja kaikki.

- Putoat pimeässä, huolehdin.

- Vanha juoppo, ei minulle mitään tapahdu. Kaksi pulloa on vielä sahajauhoissa.

- Hyvää yötä sitten, Marja toivotti.

- Terve mieheen, minäkin sanoin.

Poliisi otti kunnon huikat ja tarjosi meillekin. Kuuntelimme hetken hiljaa. Sade oli tauonnut. Menimme katolle, suljimme luukun ja jätimme poliisin pimeään. Laskeuduimme varovasti räystäälle ja siitä alas. Akselia ei näkynyt. Marja heilutteli lamppuaan, kunnes löysi paketin. Sen ruskea voimapaperikuori oli revennyt ja raosta pilkotti toisenlainen pahvi. Marja nosti paketin syliinsä ja lähdimme kiertämään sisälle

- Paras kertoa heti Akselille poliisista, Marja sanoi.

- Totta kait, muuten luulee, että naiskentelimme, kun näin kauan viivyimme, myönsin.

Kun tulimme rappusille, ulkovalo välähti loistamaan ja seurantalon ikkunat kirkastuivat, ja heti samassa sisältä alkoi kuulua soitto ja lapikkaiden jyske.

 

 

21

 

- Jaakko keksi sulakkeen, Akseli leuhki, kun menimme eteiseen.

- Ja Tauno osasi vaihtaa, Jaakko jatkoi.

- Kelpo poikia, arvelin.

. Olisivat kylänmiehetkin, Tauno sanoi muka vaatimattomana.

Akseli vei meidät sivummalle ja kysyi, mitä löysimme.

- Poliisi siellä makasi ympäripäissään, Marja kertoi. – Jätimme sen nukkumaan.

- Piruako se täällä tekee, pysyisi kotisaunassaan eikä tulisi muiden häitä pilaamaan.

- Itse käskit sen kylään, Marja muistutti. - Ei uskaltanut muiden joukkoon tulla vaan livahti vintille.

Salissa miehet tanssivat ja kanttori soitti urkuharmonia. Pappi istui penkillä ja piti Mattia silmällä. – Poliisi pitäisi hakea, pappi huusi Akselille tietämättä, että poliisi oli jo suurin piirtein paikalla.

- Sillä lallilla ei tässä mitään tehdä, Akseli sanoi. – Pidetään oikeutta itse, syyllisestä kun ei ole epäselvyyttä. Vankilaan Mattia ei päästetä hupailemaan.

Kanttori lopetti soittamisen. - Hirtetäänkö, eikö vain, hirtetäänhän, ehdotti entinen kansakoulunopettaja, nykyinen kirkkomuusikko.

- Viedään kaupalle ja potkaistaan tietä pitkin ulos koko kylästä, lievensi pappi.

- Tulisi se takaisin, arveli Akseli.

- Minä voin viedä sen autolla niin kauas, ettei taatusti tule, ehdotin.

- Minä lähden samalla Lassen mukaan, piruako minä enää täällä teen, Marja innostui.

- Et taatusti mene minnekään vaan pysyt ruoanlaittajana ja pyykinpesijänä. Siinä on sinulle elämäntyö, ja sivussa voit ottaa tuon Lassen ukoksesi, mutta kylältä ette lähde, komensi Akseli.

- Noitten kalsareita pesemään? Marja kysyi ja heilautti kädellään laajan kaaren.

- Rakennetaan pihaan sauna, Akseli sanoi. – Pyykkipadassa saat kiehautettua vaatteet helposti puhtaiksi.

- Ette mene mihinkään, kun kerran emme mekään, vaati Jaakko. - Tule, Tauno.

Pojat lähtivät pihalle, josta hetken kuluttua alkoi kuulua metallin kolinaa. Juoksin muiden mukana rappusille ja näin, että auton konepelti oli nostettu ylös. Jaakko kiskoi johtoja irti ja Tauno hakkasi kaasuttajan seutua kirveen hamaralla.

- Hyvä pojat, tiivistäkää työtä, voi se vielä kulkea. Pankaa tuleen koko paska, yllytin.

- Hyvä ajatus, huomasi Akseli, haki kanisterillisen paloöljyä, kaatoi sitä moottoritilaan jä raapaisi tulen perään. Auto humahti liekkeihin.- Mennään kauemmas, sanoin Marjalle. - Bensiinisäiliö räjähtää.

Kävelimme sisälle ja salin toiselle puolen turvaan. Akseli ja pojat ryntäsivät perässä, ja kylänmiehet seurasivat sottiisilla viimeisinä. - Maihin, kohta pamahtaa, Akseli ehdotti, ja poikien kanssa heittäytyi mahalleen. Kohta kuuluikin pamaus, ja Akseli nousi makuulta.

- Kuka nyt vie kenet? Tauno virmuili.

Palasimme rappusille katselemaan, kuinka auton ranka höyrysi ja liekit laskeutuivat pieniksi, kun ei ollut enää mitään syötävää.

- Kuinka meinaat karata täältä? Jaakko ivasi.

- Ja murhamiehen ja Marjankin mukanasi viedä? Tauno jatkoi.

- Mikä minulla vanhassa kotikylässä hätänä on, vastasin. - Asetun tähän asumaan, kun saan kuulemma Marjasta eukon itselleni.

- Siihen saunaan tehdään saunakamari teitä varten. Vedetään roikalla sähköt, kyllä miehet osaavat asennushommat, suunnitteli Akseli. – Ette te voi minua jättää, ainakaan Marja, älä jätä minua yksin noiden kahden kaistan kanssa.

Tauno ja Jaakko näyttivät loukkaantuneilta, potkiskelivat toisiaan sääriin, nujusivat nyrkein, irvistelivät, kysyivät sitten, mitä Akselilla oli heitä vastaan.

- Ei tietysti mitään, senkin isän kultauroot, mistä sellaista saitte päähänne? Akseli ihmetteli.

- Mutta kun kaistat… Jaakko ihmetteli.

Eikä Akseli vastannut vaan meni saliin ja siellä Matin eteen. Me muut menimme perässä. Akseli työnsi kädet taskuihinsa ja otti leveän haara-asennon.

- Ka mitä mies? Matti kysyi.

. Tulee tässä sellainen aika, ettet enää virnuile ja piruile, Akseli ärähti.

- Saattaapa tullakin, Matti arveli.

Kanttori ryhdistäytyi ja kysyi: - Joko me alamme oikeutta käydä?

- Tuomari pitää hankkia, tai ainakin hakea poliisi, pappi esteli.

Kävin lyömässä pappia olalle, - Hyvä, mopomies, pidä pääsi. Ei tämä porukka tunnu pätevältä tuomiotöihin.

- Meillä on oma laki murhamiehille, Akseli sanoi, ja kanttori vetäisi harmonista ”Meill´ on hanki ja jää…”.

- Minä en ole tämmöisessä mukana, pappi vielä painotti.

- Pese kätesi, Matti huusi penkiltä. - Älä hermostuta itseäsi, kyllä minä pidän huolistani huolen.

- Sehän nähdään, sanoi Akseli ja lähti hakemaan narua.

 

22

 

Pappi haki Marjan ja minut salin takapenkille istumaan, ja saatuaan meidät vierelleen, kääntyi vakavan näköisenä puhumaan.

- Meidän pitäisi tehdä jotain, ja nopeasti, hän sanoi.

. Tarkoitat Matin puolesta? Marja täsmensi.

- Tarkoitan oikeuden ja lain puolesta, ja ihmisyyden. Ei meidän asiamme ole ketään hirttää, olkoon kuinka syyllinen tahansa.

- Eipä todellakaan, myönsin.

- Minä voisin mennä hakemaan edes poliisin paikalle. Otan mopon ja hurautan hetkessä sinne ja takaisin. Jotain poliisi voisi tehdä, ja ainakin olisi epämieluista todistaja murhanhimoiselle joukolle.

- Poliisi ei ole kotona, Marja sanoi.

- Eikä ole alkuunkaan selvin päin, minä lisäsin.

- Mistä te kaiken tämän tiedätte?

- Äsken, kun kävimme vintillä poliisi makasi siellä patjalla kolme pulloa pontikkaa mukanaan, oli nimittäin tullut kuokkavieraaksi, vaikka oli kutsuttu muutenkin. Yritimme jo houkutella miehen alas murhatutkimuksiin, mutta jäi mieluummin jatkamaan juhlia itsekseen.

- Voi piru, mistä sitten apu?

- Eikö tule mieleen, kysyin ja ajattelin pappien apuja yleensä.

- Ei totisesti, mitä ajattelit?

En kertonut, hymyilin vähän ja vilkaisin ylöspäin, mutta pappi jatkoi:

- Te olette Matin ystäviä, yrittäkää keksiä jotain, ei häntä voi antaa kokemattomien hirtettäväksi. Kituukin kuollessaan, nähkääs ei se hirttohomma oudolta suju siististi.

- Tokko kituu, tokko kuolee, sanoin ajatuksissani.

Akseli tuli tarjoiluhuoneen puolelta, seisahtui ovelle ja kysyi:

- Kuka otti ja pisti minne sen narun, jolla Kalle laskettiin alas katolta?

- Minä kääräisin sen kiepille, täällä on harmonin takana, kanttori ilmoitti ja kaiveli köyden esille.

- Liian paksua narua, Matti arveli.

Akseli kävi tunnustelemassa nuoran laatua.

- Hyvää tähän tarkoitukseen, hän ilmoitti, nousi näyttämölle ja alkoi katsella ylöspäin.

- Mitä tirkistelet? Matti kysyi.

- Olisi komeaa hirttää sinut tähän näyttämön reunalle. Roikut tuossa ylähirressä sopivasti näkyvillä ja potkit somasti meidän iloksemme. Kokoonnumme kaikki seuraamaan esitystä, rainakoneen valokeila suunnataan kasvoillesi jotta näemme oikein selvästi, miten kieli nuljahtaa ulos ja kasvot käyvät sinipunaisiksi. Sellaista mukavaa. Saat perkeleen liero kerrankin osasi.

- Ruvetaan kaikin siihen vierekkäin roikkumaan, se vasta komealta näyttäisi, Matti ehdotti.

- Kuka sitä katselisi? Jaakko huomasi.

- Jos kaikki roikutaan, Tauno lisäsi.

- Fiksuja poikia, täytyy totisesti tunnustaa, Matti nauroi.

Nykäsin Marjaa. – Miten sinä noihin velipoikiin suhtaudut? Tunnetko veljellistä rakkautta? Ihme epeleitä, ei uskoisi, että he ovat sinulle sukua.

- Ottolapsia kuulemma. Noilla on samat vanhemmat, asiasta ei silloin aikoinaan puhuttu, minullekin kertoi isä vasta pari vuotta sitten, humalassa, kun jututin. Äiti synnytti aikoinaan kuolleen vauvan ja sai nämä jostain laitoksesta tilalle.

- Ilmankos, minä ymmärsin.

Akseli haki tikapuut näyttämöltä, asetteli ne pystyyn etuhirren alle ja kiipesi hakemaan narulle paikkaa. Poikia hän pyysi pitelemään tikkaita, etteivät rojahda nurin. Ylhäällä hän kurkotti otteen hirrestä, tirkisteli taskulampun kanssa ja huusi lopulta:

- Saa tänne narun, tuopa kanttori kieppi paikalle.

Kanttori tuli ja kiipesi sen verran tikkaita että sai narun työnnettyä Akselin käteen. Akseli pujotti köyden jonnekin näkymättömiin, sen toinen pää putkahti näkyviin, kiemurteli alas ja kanttori tarttui siihen kiinni ja veti. Akseli laskeutui tikkailta, taittoi tikkaat kasaan ja nosti ne seinää vasten nojalleen. Sitten hän palasi narulle, työnsi toisen pään Jaakon käteen ja pyöräytti toiseen päähän taitavasti hirttosilmukan.

- Roikupa siinä hetki niin nähdään, kestääkö, Matti ehdotti penkiltä.

- Pidä kiinni, Akseli sanoi Jaakolle ja keinautti itsensä narun varaan. Jaakko kohosi ilmaan, Akseli tömähti maahan ja laski irti narusta, jolloin Jaakko putosi hänen niskaansa.

- Hengenvaarallinen laite, Matti totesi.

- Sinulle kohta, Akseli tuhahti, otti silmukattoman pään ja kävi sitomassa sen esiripun kampeen. Nyt riippuminen onnistui hyvin, vaikka vähemmän sulokkaasti, ja naru kesti.

- Hae Tauno tuoli, tuo puhvetista sellainen tasainen, siellä on nurkassa yksi jakkara ilman selkänojaa, ota se, Akseli käski.

Tauno teki käskyn mukaan. Akseli nousi tuolille, mallasi silmukan korkeutta ja kävi säätämässä narun pituutta solmusta kammen luona.

- Nyt on kunnon peli, retku tuohon seisomaan, naru kaulaan ja sitten minä potkin pallin alta pois.

- Katkaiset varpaasi kovaan puuhun, Matti varoitti.

- Katkaisen sinun niskasi, Akseli vakuutti. - Tukehdut ja potkit ja kuset housuihisi, paskatkin teet.

- Kuka siivoaa?

- Tästä ilosta pojat kyllä siivoavat.

- Voi perse, sanoivat pojat eivätkä näyttäneet iloisilta.

 

23

 

Akseli istui tarjoiluhuoneen pöydän takana, toisella puolellaan pojat, toisella Marja. Minä istuin Marjan vieressä, vastapäätä Marjaa Matti, pappi ja kanttori. Molemmin sivuin istuivat tummapukeiset miehet, jokainen oli painanut lierihatun päähänsä.

- Ovatko lautamiehet valmiina? Akseli kysyi.

Mustat miehet nyökkäsivät kuin yhdestä narusta.

- Onko puolustus valmiina?

- Paikalla, pappi sanoi.

- Syyttäjät?

Jaakko ja Tauno pörhistivät itseään.

- Jaahah, syyttäjät, olkaa hyvät, Akseli aloitti oikeudenkäynnin.

- Tuota Mattia syytetään Kallen tappamisesta, sanoi Tauno seisaalleen nousten.

- Eli murhatyöstä, hirteen vaan, Jaakko jatkoi, myös seisaaltaan.

- Entä puolustus, onko papilla mitään sanottavaa asian johdosta, vai jättääkö asian päätettäväksi?

Pappi nousi seisomaan, katsahti eri puolille ja aloitti:

- Hyvä va. tuomioistuin, ensinnäkin pyydän pöytäkirjaan merkittäväksi, ettei puolustus pidä tätä kokousta laillisena ketään tuomitsemaan. Kuka muuten pitää pöytäkirjaa?

Akseli kyräili ympärilleen. - Piruako varten sellaista pitää pitää? Hirtetään tuo retku nopeasti ja sillä siisti. Vielä tässä papereita laittamaan.

- Kirjoita sinä Marja asiat muistiin, ei tästä muuten pääse koko päivänä eroon, Matti pyysi.

Marja haki pöydälle sinikantisen vihon ja lyijykynän, ja kirjoitti jotain ensimmäiselle sivulle. - Jatkakaa, hän yllytti.

- Jatkaako puolustus? Akseli k ysyi.

- Siis tuliko vastalause kirjattua, ettei puolustus hyväksy koko istuntoa, eikä etenkään lautamiehiä.

- Ainoat tuiki rehelliset koko porukasta, Matti intti väliin.

- No hyvä on, hyväksytään heidät. Palataan asioiden alkuun. Vähän aikaa sitten havaitsimme, että Kalle ja Matti puuttuivat joukostamme. Tutkittuamme tilannetta aikamme löysimme kyseiset henkilöt vintiltä, vanhalta painimatolta. Kallen tila oli se, että hän oli kuollut. Matti eli ja istui vierellä, eikö asia ollut näin?

- Näin oli ja on, Akseli kuittasi.

- Kukaan ei siis nähnyt Matin käsittelevän Kallea väkivalloin?

. Piruako tuo tarkoittaa? Akseli ihmetteli.

- Että näittekö Matin tappavan Kallen?

- Emme tietenkään, kun murha oli suoritettu ennen meidän tuloamme.

- Onko tällaisella todistuksella mitään painoarvoa, kysyi pappi lautamiehiltä, jotka hymisivät hiljalleen ja napauttivat joka neljännellä tahdilla vasenta jalkaa lattiaan.

- Syyttäjät, sanokaa jotain, Akseli pyysi.

- Oliko vintillä muita, kun menitte sinne? Jaakko kysyi.

- Hyvä Jaakko, hieno kysymys, ei todellakaan ollut.

- Kuka Kallen olisi voinut tappaa jollei Matti? Tauno päätteli.

- Minun tietääkseni puolustuksen ei tarvitse osoittaa oikeaa murhaajaa, mutta syyttäjäpuolen pitää esittää aukottomat todisteet Mattia vastaan, pappi totesi.

- Onko näin? Jaakko kysyi.

- Paskat, yrittävät vitkuttaa päiväselvää asiaa, tuhahti Akseli.

- Hetkinen, saanko sanoa vielä muutaman sanan, pappi keskeytti.

- No sano, tuomari lupasi.

- Oliko kuolleessa väkivallan merkkejä, haavoja, reikiä, katkenneita niskoja?

- Oli yksi merkki, oli henki pois, Akseli painotti.

- Siis mikä todistaa, ettei kuollut luonnollisesti vaikka sydänkohtaukseen?

- Terve mieskö?

- Ei olisi ensimmäinen terve vainaja.

Väki hiljeni, syyttäjäpuoli mietti vimmatusti, lautamiehet siirtyivät hyminänaputtelussa valssiin: Töms yks kaks tömps yks kaks… Pappi oli vakavan näköinen, kanttori kaiveli kynsiään, Marja hymyili ja Matti peräti virnisteli.

- Saanko tehdä lukkiutuneen tilanteen laukaisevan ehdotuksen, kysyin Akselilta.

- Yrität kieroilla niinkö?

- Kysytään Matilta itseltään, onko syypää tapahtuneeseen.

Lautamiehetkin hiljenivät, kaikkien katseet siirtyivät Mattiin.

- Ka kysykää, Matti sanoi, retkotti tuolissaan jalat nilkoista ristissä, hattu silmillä.

Akseli nousi seisomaan. - Minä kysyn sinulta, Matti, oletko sinä syyllinen tämän Kallen kuolemaan?

- Kyllä minulla vissi syy ja osuus tapahtumaan on, Matti myönsi.

 

 

24

 

- Tuomio julistetaan, Akseli huusi eteiseen, jonne meidät oli ajettu päätöksenteon ajaksi. Menimme sisälle ja istuuduimme paikoillemme.

- Lautamiehet ovat harkinneet asiaa ja tehneet päätöksensä, jossa ei kovin suurta vaivaa ollut. Totesittehan syytetyn syylliseksi? Akseli kysyi.

Kaikki kymmenen miestä nyökkäsivät tahtiin.

- Sinut Matti on siis todettu syylliseksi murhaan, harkittuun ja raakaan sellaiseen…

- Miksi raakaan, pappi huusi väliin. - Edes kuolinsyytä ei ole selvitetty.

- Oli ihan tarpeeksi raakaa murhata vastanaitu sulhanen, oli tekotapa mikä tahansa. Joten julistan tuomion. Nouse lurjus seisaallesi kuulemaan kohtalosi.

Matti nousi pystyyn, minäkin nousin, samoin pappi ja Marja. Hetken meitä katseltuaan myös kanttori kohottautui käsinojaan.

- Tuomitsen sinut teloitettavaksi hirttämällä, Akseli sanoi ja mulkaisi Mattia. Syyttäjät ja lautamiehet taputtivat innokkaasti käsiään, ja Matti yhtyi heihin, ja siinä vaiheessa myös kanttori uskalsi osoittaa suosiota.

- Onko tuomitulla jotain sanottavaa? Akseli kysyi.

- On toki. Viimeisenä toivomuksena esitän, että pidätte minulle kunnon läksiäisjuhlat. Ruokaa ja viinaa ja Marjalta pimpsaa. Ja sitten tanssitaan.

Lautamiehet retkahtivat heti jitterburgiin, sisällyttäen liikkeisiinsä akrobaattisiakin piirteitä.

- Ei perkele tipu mitään, mies suoraan narunpäähän, Akseli raivostui.

- Viinaa ja ruokaa kait kuitenkin annamme, jos pimpsasta luovutaankin, pappi ehdotti.

Koska muutkin tuntuivat olevan ruoka- ja juomakestien kannalla, Akseli antoi periksi. – Olkoon, mutta ruoan päälle hirtetään heti Ja huoraamiset eivät tule kuuloonkaan.

- Mikä huora minä olen? Marja kiivastui.

- Anna olla, Matti sanoi, - Minulle järjestely sopii.

 

Leivät ja makkarat kannettiin pöytään. Marja teki tulen hellaan ja pisti kahviveden kiehumaan ja Jaakko haki kellarista muutaman pullon. Tauno toi Matille salista haitarin, Matti veti henkselit harteilleen ja antoi rillumarein raikua.

- Hartaampaa musiikkia, kanttori pyysi. - Meillä on vainaja talossa, ja pian toinenkin, joten renkutukset eivät ole soveliaita. Jospa sinä Lasse ottaisit klaneetin ja soittaisitte yhdessä hengellistä musiikkia, Jos harmoni olisi täällä, voisin liittyä soittoon. Pimpparautaa ei saa hakata, kun sillä on niin maallisen ruma nimi.

Akseli käski pojat harmoninkantoon, ja pikavauhtia pojat raahasivat soittimen salista tarjoiluhuoneen nurkkaan. Kanttori meni pelin taakse, polkaisi ilmat palkeisiin ja antoi tulla ”Mun kanteleeni kauniimmin”.

- Ei hitto, Matti kielsi. - Nämä ovat minun läksiäiseni, enkä halua uilutusta kuunnella.

- Ajattelisit sielusi pelastusta, kanttori pelotteli.

- Annetaan Matin valita musiikin laatu. Soitetaan virsiä ja veisataan sitten, kun Matti ei potki enää, ehdotin.

- Vetäistään ”Sepän sälli”, Akseli innostui ja kaivoi raudan taskustaan.

- Sopii mainiosti, Matti suostui ja aloitti. Yhdyin soittoon, kuten Aleksikin, kanttori kuunteli hetken ja antoi sitten sointujen tulla. Kylänmiehille kelpasivat jenkan askeleet, ja pappi ja Marja lauloivat duettona. Värssyjen välissä kanttori otti pitkän ryypyn pullosta ja oli säkeistö säkeistöltä leppoisemmalla mielellä. ”Ei helkkaris Karoliina, sitä muista en lain” hän lauloi kaikkein kovimmin.

Laulun loputtua Marja pani jauhot kahvipannuun ja menimme pöytään. Kun kahvi oli valmista, joimme juomat leipien kera nopeasti, myös toiset ja kolmannet kupilliset. Ja sitten ovesta astui sisälle mies.

- Katsopa poliisia, istu perseellesi, ota leipäpala ja Marja kaataa sinulle kahvia.

- Miten pääsit vintistä pois?

- Ei ollut vaikeaa, liu´uin räystäälle ja kipusin alas.

- Panitko kattoluukun kiinni? Akseli huolestui.

- Taisin panna, vaikka varmaksi en sano, poliisi muisteli.

- Pojat tarkistamaan, Akseli komensi.

- Voin minä mennä, Matti tarjoutui.

- Ottakaa neljän tuuman nauloja ja iskekää luukku kiinni, ettei enää tunge porukkaa katon alle, Akseli määräsi poikia eikä ollut kuulevinaan Mattia. Pojat lähtivät kärkkäinä kattohommiin taskulamppu mukanaan.

- Kuinka häät ovat onnistuneet? poliisi kysyi.

- Matti tappoi Kallen, tuore aviomies joutui murhatyön kohteeksi heti onnensa aluksi, Akseli selvitti.

- Niin, siitä kuulin jo, muutenko ovat juhlat onnistuneet?

- Ihan kivasti, Marja sanoi.

Katolta alkoi kuulua vasaran pauketta. Kymmenen minuutin kuluttua Jaakko palasi sisälle. - Kiinni se luukku oli.

Tauno seurasi perässä. – Ja naulattiin tiukkaan kiinni monesta kohtaa.

Aleksi kääntyi poliisin puoleen. - Seuraavana ohjelmanumerona näissä häissä tulee olemaan hirtto, me näes pidimme laillisen oikeudenkäynnin ja päätimme teloittaa tuon Matin syyllisenä Kallen murhaan. Ei sinulla kait mitään sitä vastaan ole?

- Mitäs minulla, omapa on asianne, poliisi vakuutti.

- Onko tämä sinusta laillista? pappi kysyi.

- Jos on porukan päätös, eikö siinä ole lakia tarpeeksi.

Akseli nousi pöydästä ja tyhjensi kuppinsa.

- Kahvit on juotu, leivät syöty makkaran kera ja ryypyt otettu, ja kun naida ei luvattu niin viimeinen tahto on täytetty. Nyt valppaasti hirttohommat käyntiin.

Nousimme kaikki ja menimme juhlasaliin. Köysi riippui hiljaisena paikoillaan, sen varjo kuvastui takaseinän kesäkulisseihin, siniselle järvelle valkovihreiden rantakoivujen väliin.

 

25

 

- Valitsemme teloittajan, Akseli ilmoitti virallisella äänellä, sellaisella, jossa soi viimeinen tuomio.

- Voin minä itsekin ripustautua, ei siinä apua tarvita, Matti lupasi.

- Tuomittu on hiljaa ja alistuu toisten tahtoon, kanttori kielsi, ja ehdotti, että Akseli ottaisi vastuulleen tämän pyövelitoimen.

- Voinpa ottaakin, ja Jaakko ja Tauno saavat toimia avustajina.

Koska kukaan ei vastustanut, paitsi pappi irvistämällä, Akseli ryhtyi toimeen.

- Lue, Marja, virallinen kuulustelu- ja teloituspöytäkirja.

Marja otti paperinpalan taskustaan. - Matti päätettiin syyllisenä hirttää, pappi oli eri mieltä.

- Mainio pöytäkirja. Akseli kehui. – Tule Matti paikalle, nyt se alkaa.

Jaakko ja Tauno ottivat Matin käsivarsista kiinni ja alkoivat raahata häntä näyttämölle. Uunin kohdalla Matti sanoi: - Pankaa pojat pellit kiinni, muuten lämpö menee variksille.

- Perkeleen pojat, teidän piti hoitaa uuni loppuun asti, Akseli huusi.

- Oli muuta hässäkkää niin unohtui, Tauno selitti.

- Hässäkkä on vittu, pitää sanoa häsäkkä, pappi korjasi.

Jaakko laski otteen Matin käsivarresta ja kävi kurkistamassa uuniin. Todettuaan hiilet mustiksi hän tarttui pellinnaruun ja vetäisi sulkeakseen pellin. Naru katkesi ja putosi hänen olkapäälleen.

- Onkohan teillä muutkin narut yhtä huonoja? Matti ihmetteli.

Jaakko haki tikapuut näyttämöltä ja kiipesi työntämään pellin kiinni. Työn tehtyään hän palasi raahaamaan Mattia yhdessä Taunon kanssa ylös näyttämöportaita. Matti naureskeli.

- Piruako virnistelet, kanttori kysyi.

- Ka huvikseni, tämä menee jännittäväksi. Hirtetään aamunkoitteessa, jokaisen kunnon miehen salainen toive.

Pappi meni poliisin luo, yritti taivuttaa tätä tekemään jotain, estämään teloituksen. Poliisi huitaisi kädellään, mutisi jotain vastaan ja tarjosi pontikkaa, Pappi otti ja tuli minun luokseni. Marjakin tuli.

- Ei ole poliisista apua, mutta kuule, pikkuvaimo, eikö sinua hirvitä tämä homma, pappi ihmetteli.

- Minä luotan Mattiin, Marja sanoi ja vilkutti ja hymyili Matille, joka vilkutti ja hymyili takaisin.

 

Ukkosen kumu kantautui jostain kauempaa saliin. Hirttoväki pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan sitä. Sähkövalo himmeni ja kirkastui uudelleen, ja jo puolen minuutin kuluttua kuului voimakkaampi ja pitempi jyräys. Ääni repi pilviä auki ja tuuli iski helisyttämään ikkunaruutuja. Puut talon ympärillä kohahtivat eloon ja sade putosi kirouksena katolle. Seuraava salama valaisi huoneen raa´alla voimallaan, ja sen jylinä pani kalpean lampun heilumaan. Hirttämistään odottavan miehen varjo keinahteli seinällä ja kanttori polkaisi harmoninsa käyntiin. Teloitusmarssi ”Kotikontujen tienoilta tervehtäin” levisi saliin. Sävelet hukkuivat luonnonvoimien jylyyn, mutta Akseli käveli Matin taakse ja sitaisi tämän kädet selän taakse. Poikien avustamana Matti kiipesi rahille ja Akseli nousi vierelle pujottamaan narua Matin kaulaan. Saatuaan narun mieleisekseen Akseli laskeutui alas ja hypähti näyttämöltä katsomoon tarkastelemaan näkymää.

- Kaikki on valmista, hän totesi tyytyväisenä ja lähti potkaisemaan rahia Matin alta. Kanttori lisäsi tehoa harmoniin, mutta jäi silti toiseksi, sillä taivas leimahti ja maa räjähti silmittömään riehaan. Ikkunalasien sirpaleet lensivät ympäri salia, lamppu sammui ja sen valon tilalle syttyi himmeämpi punainen, johon liittyi savun haju ja liekkien rätinä. Salin kauimmainen nurkka oli tulessa, verhot leimusivat ja käpertelivät, liekit hypähtivät kuiviin seinälautoihin ja palo levisi.

Jaakko ja Tauno ryntäsivät eteiseen hakemaan paloruiskua, jota sitten Jaakko pumppasi ja Tauno ruuttasi. Pappi haparoi itsensä keittiöön ja palasi vajaan vesiämpärin kanssa, sen hän hulautti hetkessä kuumaan seinäpintaan. Pappi lähti keittiön vesipisteelle, huusi muita mukanansa astioiden kanssa. Kanttori soitti edelleen osaamatta lopettaa, ”niin kauan on turvassa kotilies”, hän soitti, ja mustat miehet tanssivat keskilattialla sekasorron ja hätääntymisen tanssin.

Jäin Akselin lähelle tekemään hänen kanssaan yhteistyötä, revimme pesäpallomailoilla palavat verhot lattialle ja talloimme ne sammuksiin. Ulkona tuuli käänsi sateen valumaan sisälle ikkunanpuitteisiin ja seiniin, vedenhakijat tulivat astioidensa kanssa ja tyhjensivät erilaiset astiansa viimeisiin liekkeihin. Tuli kihisi mustiksi käryäviksi kekäleiksi ja lattia peittyi lasinsiruiseen nokilammikkoon. Emme rajattomassa pimeydessä enää nähneet mitään, ennen kuin Akseli löysi taskustaan lampun ja lähetti valokiilan saliin.

Pojat sanoivat menevänsä vaihtamaan sulakkeen ja ihme kumma, valot syttyivät taas,

Silmiään siristellen väki katseli lohdutonta näkyä, tuhoutunutta salin sisustusta ja surullista näyttämöä. Marja tuli minun luokseni, katsoimme ensin toisiamme silmiin ja sitten muiden mukana teloituspaikalle. Marja tarttui käteeni ja puristi, ja minä vastasin hänen puristukseensa ja nauroin sisäänpäin pitkään ja makeasti.

Sillä näyttämön takaseinään, koivujen väliin, heijastui enää hirttosilmukan tyhjä varjo.

 

 

26

 

Hiljaisina ja kiireettä menimme rappusille. Jopa Akseli tuntui tajuavan, että Matti oli poissa, ja ettei häntä ainakaan hosumalla saatu kiinni.

- Joku teistä laski hänet vapaaksi, ja se joku olit sinä, Lasse. Sinäpä hyvinkin, kaikki olette samanlaisia, Akseli syytti.

- Minä sammutin sinun kanssasi tulipaloa, muistutin.

- Totta, niin sinä teit. Minä näin sinut koko ajan, joten syyllinen onkin pappi.

- Minä kannoin ämpärillä vettä liekeille, huomautti pappi.

- Saatoit siinä touhutessasi jättää ämpärin hetkeksi ja katkoa narut.

- Eihän niitä katkottu, pappi sanoi.

- Eikä pappi taukoa pitänyt, Jaakko todisti. - Ei niin, Tauno lisäsi. – Kun pumpattiin vettä Matti seisoi vielä penkillä, ja siitä eteenpäin oltiin papin kanssa porukassa. Sulakekaapillekin harottiin yhdessä, pappi näytti valoa.

- Voi pirulauta, entä kanttori?

- Minä rohkaisin teitä sammutusmusiikilla koko ajan.

- Sen kuuli jokainen, Akseli myönsi.

- Poliisi? Jaakko ehdotti,

- En helkkarissa, miksi sellaista tekisin. Hulinan aikana seisoin ulkorappusilla ja turvasin selustan.

- Näkikö sinut joku?

- Ei sattunut muita paikalle. Mutta sen sanon, ettei Matti siitä mennyt. Jos ulkona on niin meni talonmiehen rapusta,

- Yksin sait seistä pimeässä ja turvassa, niin tulipalolta kuin murhamieheltäkin, kanttori irvaili.

- Suotta minua syyttelette, ja uskokaa tai ei, niin Marja hänet vapaaksi laski.

- Laskitko? Akseli kysyi.

Marja vilkaisi minuun päin, pudistin varovasti vähän päätäni.

- En, Marja sanoi.

- Siitä kuulitte, Akseli sanoi, - Ei kait hän päästäisi irti aviomiehensä murhaajaa.

- Tehtiinkö Matille ruumiintarkastus, poliisi uteli

Miehet katsoivat toisiinsa, kukaan ei sanonut tehneensä ja väki ymmärsi lopulta, että yleisessä hälinässä Matti oli keplotellut puukon taskustaan, katkonut käsistään köydet ja livahtanut tiehensä talonmiehen ovesta.

- Olivatko kaikki pyörät pihalla tallella, poliisi uteli.

- Minun moponi. Pappi hermostui.

- Ei sen ääntä kuulunut, huomautin.

Menimme ulos laskemaan pyöriä, eikä yhtään puuttunut, mopokin seisoi jalallaan.

- Matti on lähtenyt jalkaisin, kanttori sanoi. - Mutta minne? Onko ehdotuksia?

- Katolle, ja kattoluukusta piiloon, poliisi arveli. - Minäkin siellä aikaani hupaisesti vietin.

- Jaakko ja Tauno katolle sassiin, Akseli käski.

- Ei taas, Tauno pani vastaan. – Vastahan me sieltä tultiin.

- Helvetti, teille reitti on tuttu, alkakaa painua.

Pojat huokaisivat, nostivat olkapäitään ja lähtivät. Varttitunnin kuluttua tulivat takaisin.

- Ei siellä ketään ollut, tarkistimme joka paikan, Jaakko kertoi.

- Oli muuten kova työ niitten naulojen kanssa, että sisälle päästiin, valitti Tauno.

- Miten perkeleessä Matti olisi voinut sisällä olla, jos luukku oli naulattu kiinni?

- Voi hitto, tehtiin hukkatyö.

- Tyhmillä on usein hiki, sanoin.

Akseli otti komennon:

- Kaikki rappusille, nyt pannaan takaa-ajoretkikunta pystyyn.

Menimme rappusille ja katselimme himmeässä ulkovalossa kuun valaisemaa pihaa. Koivun oksat keinuttivat verkkoaan pihahiekalla, hämähäkit terästivät kahdeksat silmänsä. Kymmeneen mustaranteiseen kouraan ilmestyi puukko. Miehet olivat valmiina, ja pian alkaisi ajo.

 

 

27

 

- Minä johdan operaatiota, Akseli suunnitteli. - Minun perässäni kulkevat Jaakko ja Tauno. Minulla on suurin taskulamppu, kymmenpatterinen, pojilla kuusipatteriset, sitten kylänmiehet joille riittää litteä yksipatterinen kullekin, niitä on keittiön likaämpärin viereisessä kaapissa, sitten tulee pappi, kaksipatterinen lamppu, Lasse ja kolmipatterinen, poliisi nelipatterisen kanssa ja viimeisenä kanttori, hänellä peränpitäjänä kuusipatterinen.

- Entäs minä? Marja kysyi.

- Sinä jäät tänne, pitää jonkun olla vainajan luona.

- Mitä varten, pappi ihmetteli.

- Sillä tavalla me kunnioitamme vainajaa, emme jätä häntä hetkeksikään yksikseen.

- Minun tietääkseni on parhaillaankin, epäili poliisi,

- On yksin huoneessa, mutta talossa on muita, eikä hän muistoistamme ikinä kuole, runoili kanttori pyyhkäisten silmäkulmaansa.

Marja lupasi jäädä talolle, sanoi mieluummin jäävänsä kuin lähtisi kylmään ja märkään metsään rämpimään.

- Matkaan! Ja miehet, pistäkää nuo puukkonne tuppeen, ei niitä vielä tarvita. Sitten lyötte ja pistätte, kun Matin löydämme.

Laskeuduimme rappusilta ja jono löhti kiemurtelemaan pois pihasta, Akseli veti meidät kärrytielle ja käännyimme kävelemään siitä vasemmalle. Lamppujen valokeilat heilahtelivat tien vierille niin kirkkaina, että kanttori komensi joka toisen sammuttamaan lamppunsa. Niin tapahtui, ja silti valoa riitti tarpeeksi. Minä kuuluin niihin, joiden lamppu paloi. Olin tyhmä neitsyt, paristoni tyhjenisivät ennen aikojaan.

Kuljimme tietä hiekkakuopan ohitse, oikealle jäi punainen säleaita jonka sisäpuolella törröttivät mustuneet, romahtaneet talonrauniot. Tie jatkui, heinät peittivät sen koskiosan ja ratamot olivat alkaneet vallata myös pyöränjälkiä. Puolen kilometrin päästä erkani oikealle polku.

- Oletko varma, että Matti tänne meni? Lasse kysyi.

- Pienenä nuo ravasivat aina tätä polkua metsään, Akseli sanoi.

- Onko näin, kanttori kysyi minulta.

- Näin on, myönsin. – Tänne minä Lassena pakenisin, siellä on sellainen pieni turvelato.

- Seurattiin teitä monta kertaa, Tauno kertoi.

- Niin että tiedetään missä se paikka on, Jaakko leuhki.

- Kyllä me teidät huomasimme kun te kurkitte puskissa, sanoin.

- Joka tapauksessa olen varma, että hän piileskelee suolammen reunalla.

Akseli alkoi johtaa meitä puiden välitse metsään. Seurasimme häntä edellä mainitussa järjestyksessä. Akseli käski sammuttamaan vielä muutaman lampun, jotta paristoja säästyisi. Poliisi sammutti omansa, minäkin, jolloin hän käski minun pitää omassani virran päällä. Näpräsin lamppua, sanoin, että siihen tuli vika. Poliisi siis sytytti omansa ja minä pistin lampun taskuuni. Tarvitsisin vielä paljon valoa, ajattelin.

Matka jatkui, nousimme kalliolle ja laskeuduimme alas. Tulimme leveämmälle poikkipolulle ja ylitimme sen. Vastassa oli veräjä, jonka Akseli aukaisi ja kanttori sulki perässämme. Polku pieneni, laskeutui notkelmaan ja nousi mäenkuvetta uudelleen ylös. Kävelimme kallioharjanteen poikki ja taas kulku laskeutui. Akselin valokeilaan ilmestyi suolampi, ja Akseli huusi meille hiljaisuuden ja täydellisen pimennyksen. Seisoimme paikoillamme hiiskahtamatta kuunnellen ja tuijotimme mitään näkemättä eteemme. Viiden minuutin kuluttua lähdimme uudelleen liikkeelle ja Akseli määräsi päälle täydet valot. En sytyttänyt omaani. Kiersimme suon keskellä olevine lampineen, kurkimme turvelatoon, tutkimme suuren kiven ympäryksen. Akseli tarkisti sammaleiset maat eikä löytänyt jälkiä mistään. Asetuin seisomaan suuren kiven vierelle ja annoin käteni kulkea pitkin pehmeää yönvihreää pintaa. Löysin sammalen alta kolon, johon olin vuosia sitten piilottanut vuolemani puisen lännen miehen pistoolin. Vieläkin se oli paikoillaan, tunsin sormissani kiiltäväksi silonneen puun, vedin aseen seläni takana esiin ja pujotin sen taskuuni.

Suolammen keskellä oli pieni saareke kitukasvuisine puineen ja pensaineen ja sinne johti ikään kuin siltana kaatunut puunrunko. Akseli valaisi runkoa pitkään, etsi siitä jälkiä, ja vaikka ei löytänyt, käski minun mennä tutkimaan saarekkeen pensaikot.

- En lähde pimeässä märänliukasta puuta kulkemaan, kielsin.

Akseli käski pojat rungolle, ja nämä kiertelivät paikalla hetken uskaltamatta juurikaan silmäillä ympärilleen. Akseli käski heidät pois, ja matka oli minun kannaltani onnistunut.

Ase oli hallussani, ja lähdimme paluutielle.

 

28

 

Lähdimme kävelemään omia jälkiämme takaisin. Sade alkoi miltei heti. Työnnyimme puiden alle, paitsi pojat, jotka ottivat polulla puhdistavan suihkun. Kuuro oli lyhyt, vain pari salamaa erottui eikä jyrinäkään päällä ärissyt. Jatkoimme matkaa. Veräjän kohdalla kumarruin korjaamaan kenkääni ja poliisi ja kanttori tönivät minua eteen päin.

- Älkää hosuko, korjaan sukan suoraksi ja kusen, juoksen teidät sitten kiinni, sanoin.

- Juokset kanssa, muuten pääset sinäkin Kallen seuraan,

- Niin kuin kuka muu?

- Matti, kunhan löydämme, selvitti poliisi.

- Selvä, sanoin, ja jäin polun vierelle aukomaan sepalustani.

 

Heti, kun lamppujen valo oli hävinnyt näkyvistä, lähdin kävelemään toista polkua metsään. Käytin lamppua mahdollisimman varoen, tiesin, että karkuni huomattaisiin pian. Erkanin polulta metsään kuivalla kohtaa, jossa ei jälkiä jäänyt. Kiitin lapsuuteni intoa viipyä metsissä, sillä muistin vieläkin esteet ja kivet, pahimmat rotkot ja loukot, tiesin, minne piti kulkea, jotta meno olisi helpointa.

Nousin kallion korkeimmalle kohdalle, seisoin paikalla, josta päivänvalossa olisi nähnyt laajalti yli kylän, pitkin ruskeanharmaata jokea jopa metsien taakse lähikaupungin vesitornille asti. Jatkoin matkaani, vaalea jäkälä naukui kosteana jalkojeni alla ja tunnustelin kulkuni kohtaan, jossa maasto laskeutui.

Sade alkoi uudelleen. Vesi tuli tihkuna ja liimautui kasvoilleni, Jalkojen alla jäkälä vaihtui sammaleksi, joka paikoin oli irrallaan kalliosta ja äkkiä askeleeni petti. Kaaduin holtittomasti, löin kylkeni kallioon, lamppu sammui ja sinkoutui kädestäni.

Sain pitää itsestäni kiinni, etten lähtenyt suinpäin ryntäilemään ympäriinsä. Nousin jaloilleni kylki kipeänä, sain käteeni kuivuneen isohkon oksankappaleen ja tyrkkäsin sen kivenkoloon merkiksi, missä olin lamppuni kadottanut. Aloin haparoida merkkini ympäristöä, tietenkin ensin siinä suunnassa, minkä pidin todennäköisimpänä. Konttasin, palasin kepilleni, kömmin uuteen suuntaan, palasin. Tiesin, että ilman lamppua en osaisi ihmisten ilmoille ajoissa.

Ja sitten löi salama, ja sen jälkihehkussa lopultakin näin lamppuni. Se oli singonnut pitemmälle kuin luulin ja lepäsi litteän kiven kupeella linssisilmä minuun päin. Löysin kiven, ja sen reunalta lampun ja sain sen jopa palamaan.

Jatkoin matkaa, päästyäni kalliolta alas tulin suuremmalle polulle, ja tiesin tarkalleen sijaintini. Jalkani litisivät pehmeällä alustalla, mutta helppo siinä oli kulkea. Pidin melkoista vauhtia ja sammutin valon vain hetkittäin, kun edessä oli taatusti turvallinen taival. Pyyhin märkiä hiuksia otsaltani, tunsin oloni kaikin puolin kurjaksi ja kaipasin lämmintä tulta, kuivia vaatteita ja kuumaa juomista.

Siirryin polulta pienemmälle, hidastin vauhtiani, varjostin lamppua ja varoin. Olisin pian perillä, ehkä joku odotti siellä puukon kera.

Kiviaita tuli näkyviin, pysähdyin sen taakse lamppu sammutettuna ja annoin silmieni tottua pimeyteen. Koetin erottaa tajuntaani valoa, mutta turhaan, päälläni oli edelleen yön musta säkki. Lähdin kulkemaan kiviaidan reunaa, osasin loppumatkan sokkonakin. Muistin kiviaidan kivet yksilöinä käteni alla, samoin seitsemän koivua, jotka kasvoivat niin lähellä aitaa, että ne piti kiertää. Kun aita loppui, tiesin olevani portilla ja piha aukeni edessä.

Koska en ollut kuullut enkä nähnyt mitään, uskalsin käyttää hetken valoa lampussani. Kansakoulun rauniot täyttivät pihan vasemman puolen, mutta oikealla kohosi vanha talousrakennus edelleen tulelta säästyneenä.

Astuin pihaan, kävelin hitaasti kohti liiterin ovea. Vilautin vielä valoa oveen. Haka oli auki ja ovi hieman raollaan. Minun tuli hyvä olla.

 

 

29

 

Peräännyin vähän taaksepäin ja hakeuduin kopeloimalla entiselle mielipaikalleni, pihan puolella kasvavan paksurunkoisen koivun taakse. Ennen kottaraiset olivat tässä yläpuolellani raataneet keväisin pesänteossa, kesäisin ruokkineet poikasiaan ja myöhemmin lähteneet uutusta lentoharjoituksiin ja peräti pois, jättäneet minut odottamaan talvea, joka en milloinkaan oppinut sietämään.

Juuri tässä olin kovin usein pienenä seissyt, kun kaksitoista kapulaa olivat odottaneet laudan päässä ja etsijä liikkunut nurkalta toiselle. Olin seissyt, kunnes olin sopivaan aikaan rynnännyt esille, polkaissut palikat korkealle ilmaan ja juossut takaisin piiloon, pelastettujen huutojen saattelemana. Tai sitten olin ollut piilossa meidän salapaikassamme, antanut sieltä ohjeita Kallelle tai Matille, joskus Marjalle, tai ehkä olin itse saanut ohjeita toisilta ja rynnännyt paikalle kuin tuuli, minä, suuri pelastaja, virttyneessä verryttelypuvussa, flanellipaidassa jonka kyynärpäässä oli reikä, ja tennistossuissa, joista toisessa oli nauhan tilalla paperinaru. Olin rakastanut sitä elämää ja rakastin sitä vielä muistoinakin, mutta kaikki tuo oli nyt ohi, nyt oli yön, ukkosen, tulipalojen ja lähdön aika.

Lähdin liikkeelle, kävelin pihan poikki ja nauroin alkavalle sateelle. Saavuin ovelle jonka haka oli auki, ja menin sisään. Tyhjäkin halkoliiteri tuoksuu halkoliiterille. Kuljin ratisevien tikkujen ja tuohenpalasten yli liiterin nurkkaan, nousin ylös aukolle, pujottauduin siitä aitan puolelle ja yli poikkiparruja myöten. Seisoin sokkona saunan vintin edessä ja huusin hiljaisella äänellä: - Matti, Lasse täällä, huusin niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulin.

- Tulithan sinä, Matti vastasi minulle ja kuulin, miten lautainen ovi kääntyi narahtavilla saranoillaan auki.

Kuljin sahajauhojen yli ja pujottauduin luukusta sisälle. Istahdin ovensuuhun, ojensin käden ja hapuilin Matin hartian käteeni.

- Hyvä tavata sinua taas, sanoin.

- Samoin, hän vastasi.

- Tulin varmistamaan, että olet täällä, sanoin.

Olimme hetken hiljaa, sitte hän kysyi, mitä Marjalle kuuluu, - Marja voi hyvin, vastasin. – Entä Kalle? - Entisellään.

- Tulee kiire, Matti arveli.

- Voi olla, mutta me osaamme asiat hoitaa, vastasin.

- Tietenkin, hän sanoi.

- Minun pitää ehkä hakea paketti, ajattelin ääneen.

- Voisi olla parasta, vaikka kyllä Marja tietää, että sitä tarvitaan.

- Ehkä hän hätääntyy, ellei minua näy, ei hän tiedä, missä minä olen. Tai tietää, mutta ei ole varma.

- Totta, parempi kun lähdet heti.

- Minä lähden, sanoin. Ole varuillasi, voin olla, että kun me tulemme, meillä on kiire.

- Vihellä, kun tulet, anna merkki.

- Jos minun pitää tulla hiljaa, minä vain tulen, älä pelästy. Ei kukaan muu tänne osaa. Vai luuletko, että kerron kidutettuna?

Nauroimme molemmat, hän toivotti minulle hyvää matkaa, minä hänelle rauhaisaa odotusta, ja niin minä lähdin.

 

 

30

 

Yö oli musta ja pimeä. Käännyin heti liiteristä poistuessani vasemmalle, varoin aitan rappukiveä, hapuilin nurkalle ja pyörähdin sen taakse. Löysin pihlajan rungon käteeni ja otin siitä suunnan portille. Suuret pystyssä seisovat kivipaadet olivat paikoillaan, rautakuulat yhä kruunuinaan.

Yritin lähteä pihasta toista kautta, mutta tiheä pusikko alkoi miltei heti siitä, missä ennen oli ollut maantie. Vilautin valoa ja huomasin, ettei tuosta ole viisasta lähteä. Palasin kiviaidalle ja lähdin kulkemaan tulojälkiäni, valaisin aina tietä muutaman kymmenen metrin matkan ja kävelin sen, valaisin uudelleen ja kävelin taas. Saavuin rotkoihin ja tasangoille, laaksoihin, soille, jokien rannoille, vuorille, erämaihin. Muistin vielä monen paikan nimen, tuo kivi oli ollut Matterholm, tuo aho Sahara, kuo puro Niili, tuo suuri kuusi epämaantieteellisesti Helvetin kuusi. Kävelin kahdessakymmenessä minuutissa lapsuuteni halki ja pysähdyin kuuntelemaan, sillä edessä risahti. Valokeila pyyhkäisi ohitseni, palasi takaisin ja läiskähti kasvoihini.

- Se on Lasse! Akseli huusi.

- Perkele perään, yllytti kanttori.

Loppujono keikahti juoksuun, käännyin, sytytin omankin lamppuni ja annoin jalkojeni kulkea.

- Otetaan kiinni! Akseli huusi, ja perästä kuului myöntyviä huutoja ja mustaa murinaa.

En uskaltanut poiketa polulta, joten juoksin suoraan eteenpäin. Kuulin Jaakon ja Taunon askelet pian melko läheltä, pojat olivat paremmassa kunnossa kuin muut takaa-ajajat. Juoksin, kohotin vauhtini äärimmilleen, hypin kiviltä, lensin kuusenjuurten yli – ja aloin saada eroa poikiin, kun juuri, kun luulin paasseeni lopullisesti eroon heistä, huomasin erehtyneeni.

Poliisi seisoi edessä polulla, ja takaani huudettiin hänelle moniäänisesti: - Tapa se!

Poliisi oli jätetty juuri tuohon kohtaan ottamaan vastaan Mattia tai minua, ajattelin. Ketä vain, joka oli karussa muilta. Mutta he eivät ottaneet huomioon, että tunsin tämän metsän paremmin kuin yksikään toisista. Poliisin lamppu paloi, ja kädessä näin patukan valmiina iskemään minut tajuttomaksi. – Lain nimessä seis, hän huusi ja levitti kätensä.

En edes hiljentänyt vauhtiani. Juuri siinä oli nimittäin kalteva kivi, jolta oli loistava ponnistaa. Kun kohosin ilmaan, poliisin kasvoille levisi ällistyksen ilme. Tähtäsin potkun patukkakäteen, kenkä osui ranteen seutuville ja pamppu lensi kauas näkymättömiin. Poliisi kiljahti kivusta ja koetti vielä lyödä minua taskulampullaan, mutta olin jo ohittanut hänet ilmassa. Kun jalkani kosketti maata, kompastuin seuraavaan juureen ja kierähdin nurin pehmeälle sammalelle, kimposin jaloilleni, jatkoin juoksua kääntäen kulkua vähitellen kohti seurantaloa, juosten kuin eläin, eikä kestänyt kauan ennen kuin tulin kärrytielle ja jatkoin sitä eteenpäin hengästyneenä, voimatta seisahtua. Pojat kuuluivat yhä olevan perässäni, kun syöksyin seurantalon pihaan ja vaudilla portaille.

- Menee sisään, kuulin Taunon äänen, joten hyppäsinkin rapuilta alas ja painuin nurkan taakse.

- Kiertää talon! Jaakko huusi.

- Mene Jaakko perään, minä kierrän vastaan, Tauno läähätti.

Seisoin talon takana tietämättä mitä tehdä. Talon takana levisi entinen pelto, liian aukea piiloutumiseen. Sekunnin ajateltuani tartuin tikkaisiin ja aloin kiivetä, ja jo ennen kuin ehdin katon reunalle, valot välisivät alapuolellani. Pojat antoivat valokeilojensa kulkea pitkin taka-aukeaa, ennen kuin siirsivät lamppunsa valaisemaan tikapuita. Ehdin juuri vetää jalkani suojaan, konttasin ylös märkää kattoa ja kirjoilin itsekseni, olin juossut vapaaehtoisesti suoraan loukkuun.

Kuulin, kuinka muutkin takaa-ajajat saapuivat paikalle.

- Taisi mennä vinttiin, sanoi Tauno.

- Tehän naulasitte vintin kiinni, huohotti Akseli.

- Sitten on katolla, keksi Jaakko.

- Kiivetkää pojat katsomaan, komensi Akseli.

Seisoin katolla ja pidin savupiipusta kiinni. Kuuntelin, kuinka pojat tulivat ryminällä paikalle. Kääntelin päätäni pimeässä, mietin mitä tekisin. Kun valot ja veljekset ilmestyivät näkyville, tartuin piipusta kiinni ja ponnistauduin sen päälle. Painauduin siihen kontilleni niin tiiviisti kuin suinkin kykenin ja olin onnellinen, että pellit oli pantu kiinni. Pojat tulivat katolle, valaisivat luukkua ja huusivat, että luukku oli edelleen kiinni naulattu.

– Tarkistakaa katto, piipun taus ja valaiskaa rännit, Akseli huusi.

- Minä kierrän tarkistamassa, ettei retku roiku jossain katon reunalla, poliisi kuului ilmoittavan ja kiitin onneani, etten ollut ripustautunut päätyyn sormistani roikkumaan,

Pojat tulivat katon harjalle ja valaisivat siinä ympäriinsä. Paneuduin entistä tiiviimmäksi, ja koska katto oli liukas, pojat pysyivät vaakatasossa eivätkä katsoneet korkealle. Jaakko kävi varoen könyämässä piippuni ympäri ja Tauno tarkisti samoin katon toisen, keittiön piipun.

- Ei täällä ketään ole! Tauno huusi, ja Jaakko huusi myöskin, ja Akseli käski pojat alas. Niin istuin yksikseni nokisen piipun päällä ja pesin kasvojani, sillä oli alkanut sataa.

 

31

 

Hakuporukka alkoi kiertää rakennusta, etsivät jalanjälkiä, katkenneita oksia, painunutta sammalta. Valot välisivät ympäri pihaa, äänet harhailivat sateen vaimentamina ja nousivat vaivoin luokseni ylös savupiipun päähän. Kohottauduin, laskeuduin katolle, pyyhin noet kämmenistäni housuihini ja istahdin paikkaan, mistä voisin lähteä liukumaan kohti tikapuita.

Kun salamointi alkoi, Akseli käski hakijat sisälle.

- Tullaan uudelleen, kun pahin myräkkä on ohi, hän huusi.

Hetkessä piha oli autio ja musta ja sade lankesi päälleni täydellä voimallaan. Riskeerasin näyttämällä lampullani valoa, ja näin poikien rikkoneen loputkin kehnoista lapetikkaista. Alhaalla katon reunalla työntyivät esille tikapuiden rautaiset, kaartuvat yläosat. Katto valui koskena, koetin sitä kantapäälläni, ja se oli liukas kuin jää. Otin lampun hampaisiini, painoin kämmenet, kengänpohjat ja takapuolen kattoon ja annoin mennä.

Liukumiseni mitätön ääni hukkui ukkosen mahtavaan poikkipilviseen säräykseen, kuulosti, kuin katto olisi paperin lailla revennyt allani. Ojensin käteni ottamaan kiinni rautatangoista. Kantapääni törmäsivät vesiränniin ja irroittivat sen kannattimistaan, ja samalla ranteeni pamahtivat kiinni rautaan. Tartuin kiinni, pidin tiukasti ja irvistelin, sillä jokin naulankanta oli repäissyt housuni rikki ja nirhaissut ihon kirvelemään. Uusi salama halkaisi pilvet ja levitti sateen näkyville. Istuin katon reunalla kuin vetinen varis ja tunnustelin oloani. Koska tunsin olevani kunnossa, eikä alhaaltakaan kuulunut mitään erikoista, uskaltauduin laskeutumaan alaspäin. Salin ikkunoiden kohdalla näin suoraan sisälle. Näyttämön edessä roikkuvassa lampussa paloi valo. Kylänmiehet istuivat sivupenkeillä, Akseli, pojat, poliisi ja kanttori seisoivat piirissä, pappi sen sijaan nojasi sivummalla näyttämönreunaan ja tuntui olevan syrjässä keskustelusta. Marjaa en nähnyt ollenkaan.

Laskeuduin maahan ja huokaisin syvään. Kesti hetken, ennen kuin huomasin seisovani räystään alla paikassa, johon vesi ryöppysi rikkomastani kourusta. Havahduin liikkeelle, lähdin kiertämään rakennusta ja tulin keittiön rappusille, nousin raput ylös ja kokeilin ovea, eikä se ollut lukossa. Hiivin varoen sisään, suljin oven takanani ja saavuin käytävään. Kallen ruumishuone oli lukossa, eikä avainta näkynyt missään, ei myöskään valoa oven alta, joten Marja ei ollut siellä. Miksi olisikaan. Jatkoin kulkua tarjoiluhuoneeseen, sekin oli pimeänä, joten hapuilin siitä läpi eteisen ovelle. Katsoin avaimenreiästä, pimeä oli eteinenkin, joten painoin rauteisen ovenkahvan alas ja raotin ovea. Kurkistin, ja näin, että eteiseen työntyi ohut valokiila salin ovien välistä. Hiivin katsomaan sisälle ja näin heidät kaikki, vasemman seinämän kylänmiehiä lukuun ottamatta, heistä näin vain yhden tahdissa heiluvan saappaan.

Marja istui harmonin takana penkillä ja tällä hetkellä pappi istui hänen vierellään. Akselin porukka seisoi siinä missä äskenkin, ja lahjapaketti oli nostettu epäonnistuneen hirttopaikan kohdalle näyttämön reunalle. Kuulin muutaman vuorosanan.

Akseli: Varmaan ovat samassa piilossa nyt. Tämä oli järjestetty juttu, ottivat yhdessä Kallen hengiltä.

Pappi: Entä motiivi? Miksi sellaista tekisivät?

Poliisi: Marjan takia, haluavat ainoan naisen eukoksi itselleen.

Pappi: Miksi tuollainen ajoitus? Ensin häät, sitten henki pois. Ja miksi Lassekin nyt pakeni, jos kerran on syytön?

Akseli: Meni varoittamaan Mattia, ja auttamaan, tulevat pian yhdessä ja ryöstävät Marjan ja tappavat meidät muut.

Jaakko: Tauno voisi mennä ovelle vahtiin.

Tauno: Jaakko paremminkin.

Akseli: Menette yhdessä. Ja käy sinä, kanttori, pistämässä takaovi lukkoon.

Vetäydyin nopeasti piiloon vaatenaulakoiden taakse, painauduin litteäksi, tuskin hengitin. Kanttori tuli eteiseen ja sytytti valot, lähti nopeasti kulkemaan puhvetin ovelle, mutta pysähtyi yhtäkkiä paikoilleen. Hitaasti hänen katseensa seurasi märkiä jälkiäni pitkin eteisen lattiaa.

- Tänne, kaikki! hän huusi.

Syöksyin piilostani, tönäisin kanttorin nurin, avasin ovet, selvitin ulkoraput yhdellä loikalla ja olin pihalla, taas takaa-ajettuna.

 

32

 

Ovella kolisi, kun Jaakko ja Tauno yrittivät yhtä aikaa ulos, Muut seisoivat heidän takanaan, Akseli tyrkki poikia erilleen ja karjui.

Harkitsin pyörätelineeltä mopoa, mutta minulla ei ollut sellaisen käytöstä mitään kokemusta. Joten sieppasin lähimmän polkupyörän, mustan, vankkarakenteisen PETO-miestenpyörän, jossa oli leveät renkaat, leveä satula ja leveä musta lamppu. Poljin seisaaltani kohti porttia niin että polkimet naksuivat. Ennen ulkolampun valokehän rajaa istahdin, ojensin jalkani ja painoin dynamon laukaisijaa. Pyörän vauhti hidastui, dynamo pyöri ja piti ääntä joka kuului ja tuntui. Lamppu kirkastui vähitellen ja pian edessäni oli vakaa ajokeila.

- Pappi perään mopolla! Akseli komensi pihalla. – Me muut tulemme jäljessä, aja sinä siltä jalat alta.

 

Kuulin, kuinka pappi käänsi Simson-moottoripolkupyöränsä ja polkaisi sen käyntiin. Mopedissa oli vain yksi vaihde, enkä uskonut, että hän pääsisi kovinkaan paljon minua nopeammin. Toisaalta dynamo tuntui silmittömän raskaalta, joten otin taskustani lampun, väänsin dynamon irti ja jatkoin matkaa taskulampun tutisevassa valossa.

Jaakko huusi, että hänen pyöränsä oli varastettu.

- Ota Marjan pyörä lainaksi, Akseli käski.

Pappi kurvasi mopolla pihasta tielle ja kaatui heti irtohiekkaan. Puolenkymmentä pyöräilijää törmäsi häneen ja toisiinsa, joten sain parinsadan metrin etumatkan, ennen kuin mopo taas pärähti perääni. Poljin mäkeä alas nurinmenon uhalla. Selvitin mutkat, kiersin kivet, lamppu kädessäni tärisi kahvaa vasten ja tiesin, kuinka minun kävisi, jos se putoaisi. Päästyäni mäen alle kurkistin taakseni ja näin mopon valojen ilmestyneen tielle. Sen takana vilahteli monta heikompaa valopistettä. Jatkoin vasemmalle pitkin tietä, jota olin saapunut kylään, toivoin pääseväni peltoaukean taakse, siellä kohosi mäki ja mäen päältä erkani vasemmalle tie, joka oli minulle tuttu. Voisisn löytää piilopaikan talojen raunioista hyppyrimäen viereltä, metsän keskeltä.

Minut nähtiin koko ajan, ja katsoessani taakseni, minäkin näin takaa-ajajani, ja ajaessani peltotietä tajusin mopon lähestyvän väistämättömästi. Huohotin, nousin seisaalleni polkemaan ja pidin lamppua jotenkuten eteenpäin osoittamassa. Pääsin ylämäen ylös, mutta en uskaltanut kääntyä pikkutielle, koska pappi olisi nähnyt. Jatkoin siis suoraan eteenpäin, mutta kun kurkistin peloissani taakseni, pyörä liirasi hiekassa ja kaaduin ojaan. Kiroilin raskaasti maatessani ojan reunalla, Polvea kirvelsi ja mieli oli maassa. Matti odotti piilossaan minua ja pakettia, ja Marja odotti seurantalolla Kallen luona, mutta minä jäisin kiinni, minut tapettaisiin ja pettäisin ystäväni.

Pappi pysähtyi vierelleni.

- Nyt nopeasti, hän komensi. – Heitä pyörä pensaaseen piiloon ja hyppää tarakalle.

Nostin siis pyörän ryteikön taakse, nousin papin taakse mopon selkään ja tartuin häntä vyötäisiltä. Pappi antoi mennä, mopo ärisi kulkiessaan, se oli liian heikkovoimainen meille kahdelle, mutta ei ollut pitkä matkakaan, pian pappi käänsi kulun kirkon pihaan.

- Mene kirkkoon piiloon, vaikka kellariin, minä ajan toisia vastaan ja koetan sanoa, että sinä livahdit jonnekin. Epäilen, että karkasit jo koko kylästä, senkin pyöräilymestari.

- Entä jos tulevat katsomaan kirkkoa ja kellaria?

- Miksi tulisivat? Minä sanon vaikka, että luikit metsään, kyllä uskovat. Ja pistä kellarin luukku sisältä säppiin.

- Säppiin?

- On siellä sellainen, oikein kunnon sulkulaite.

- Miksi?

- No anna olla. Mutta asui tällä muinoin muitakin naisia kuin Marja.

- Kiitos sinulle, mutta minulla ei ole lamppua, se putosi kun kaaduin.

Pappi antoi minulle oman kaksipatterisensa. – Minä näen mopon valossa, pyydän Akselilta uuden, hän sanoi.

Ensimmäinen pyöränvalo ilmestyi näkyville metsän keskeltä. Pappi polkaisi Simsonin käyntiin ja alkoi hyristellä valoa vastaan. Käännyin ovelle, se oli tietenkin lukossa mutta muistin avaimen paikan vuorilaudan alla, otin sen ja menin sisälle. Tajusin samassa, että kun ovi on auki ja avain ovessa, kaikki tietävät minun olevan sisällä kirkossa. Muuallekaan en ehtinyt mennä, enkä tiennyt, missä kellarin luukku oli. Hädissäni ryntäsin urkuparvelle, näytin vähän valoa ja keksin jonkinmoisen piilopaikan,

Ulkona pärisi, rahisi ja kilisi, valot kiersivät kirkkoa ja ulko-ovelta kuului huuto: - Avain on ovessa!

- Ei perkele, pappi karjui. – Minä unohdin lukita oven. Äsken kurkistin, ettei kukaan ollut rikkonut ikkunaa ja livahtanut sisälle piiloon. Mutta ikkunat olivat ehjät eikä ketään näkynyt.

- Vai siksi viivyttelit, Akseli sanoi epäilyä äänessään.

Ovi avautui ja Akselin ääni kaikui kirkkosalissa. - Parasta kun kurkistan viinikellariin.

Hän meni alttarin sivulle ja alkoi repiä lattialuukkua auki.

- Piruako sinä kellarissa teet, huusi pappi ovelta. – Ei siellä ole viiniä, ei enää eikä ainakaan sinulle, kuuletko?

Kiellosta huolimatta Akseli kävi alhaalla ja palasi nopeasti ylös. – Veisit jo tuon patjan hemmettiin, et sinä enää ketään mukaasi saa, hän irvaili, ja käski sitten pojat urkuparvelle. Pojat kolistelivat ylös.

- Ei näy ketään, Tauno huusi.

. – Tyhjä kirkko, Jaakko arveli, ja pojat laskeutuivat alas.

Väki poistui, kuulin, kuinka ovi suljettiin ja lukittiin, ja pian kuulin, kuinka koko lauma lähti pihasta häätalolle päin. Avasin varovaisesti luukun ja tulin ulos tyhjästä tilasta, missä urut olivat ennen olleet.

Laskeuduin raput ja käännyin katsomaan Jeesusta. Kuun keila siirtyi juuri valaisemaan Jeesuksen kasvoja, pian hän olisi kokonaan esillä. Lähestyin häntä, kaivoin taskustani puisen pistoolin, pistin sen ojentuvaan käteen ja se sopi paikalleen täydellisen täsmällisesti, liipaisinsormea myöten. Istahdin etupenkille odottamaan, seurasin kuun liikettä pitkin patsasta, ja vihdoin, kun valo peitti koko vartalon, Jeesus alkoi väristä, haihtua, hiipua pois. Ja sitten, kun miehestä ja aseesta ei enää näkynyt mitään, ilmestyivät kalkitulle, paljaalle seinälle tummin kirjaimin sanat: Kun lapsuuden muistot ja aikuisuuden harhat yhdessä kuolevat, olet matkalle valmis.

Kävelin ikkunalle, avasin sen ja työnnyin ulos. Suljin ikkunan perässäni niin hyvin kuin taisin ja lähdin kävelemään kohti Marjaa ja kohti pakettia.

 

 

 

 

33

 

 

Säännöllisin väliajoin näytin valoa eteenpäin, kävelin keskellä tietä ja pidin tarkasti silmällä kulkusuuntaa. Mutta minut yllätti takaa tulija. Kaviot kopsivat, aisakellot kilisivät, pyörät naukuivat kivillä ja hevonen hirnahti. Säpsähdin, mutta pysyin tiellä, käännyin katsomaan ja näin hevosen, sen perässä eteenpäin suunnatun öljylyhdyn ja mustat kärryt. Piankin erotin kärryissä miehen, jolla oli musta sadekaapu yllään, lierihattu päässä ja ruoska kädessä. Hän poltti sikaria ja ryyppäsi viinaa etikettipullosta.

- Ptruu, hän sanoi kohdallani, ja hevonen pysähtyi kärryineen.

- Päivää! Kuka sinä olet, sanoin.

- Päivää kulkijalle, mies vastasi, - Olen lääkäri. Mitä sinä yksin siinä pimeällä tiellä seisoskelet?

- Olen menossa tuonne eteenpäin, häätalolle, vastasin.

- Sinne minäkin, vaikka ankarasti myöhässä, kun piti olla virantoimituksessa. Ajattelin että täällä juhlivat kunnolla ja vielä ovat hereillä, joten voin riemuun liittyä. Hyppää kyytiin niin kuljemme kahdestaan.

Nousin rattaille ja mietin, voiko lääkäriin luottaa.

- Minunn henkeni taitaa olla hääpaikalla uhattuna, sanoin sitten varovaisesti.

- Siihen minulla on sanani sanottavana, lääkäri tuumi. – Valan olen vannonut, että jokaisen henkeä pidän kalliina ja pyhänä. Vaan selitä tarkemmin.

Kerroin tulostani, häistä, Kallesta, Mirjasta ja Matista, Matin karkaamisesta, omasta paostani ja Akselista ja muusta väestä. Kuultuaan kaiken hänellä oli vain yksi kysymys esitettävänä:

- Miten lie syyllisyyden laita, onko Matti murhamies, tai sinä?

- Ei ole Matti, enkä ole minä, suuremmat voimat ovat liikkeellä, selitin, mutta näin, ettei lääkäri ottanut uskoakseen.

- Mitä mieltä Marja on, kysyi lääkäri.

- Menemme häätalolle, pysäytät syrjään varjoihin, käyt keskustelemassa Marjan kanssa ja päätät sitten, mitä uskot, ehdotin, ja tämä tuntui hänestä hyvältä ajatukselta,

Pyysin häntä seisauttamaan hetken paikassa, jossa olin kaatunut, ja kävin nostamassa polkupyörän kärryille. Tiedä häntä, vaikka vielä tarvitsisin kulkuneuvoa. Samalla katsoin kylälle, ja koska valoja ei näkynyt missään, pyysin lääkäriä jatkamaan matkaa. Olin joka tapauksessa koko ajan valmis hyppäämään maahan ja karkaamaan pensaikkoon. Tasaisella lääkäri usutti hevosen raviin. Tulimme tienristille ja käännyimme ylämäkeen, ravi vaihtui kävelyyn eikä kestänyt kauan, niin seurantalon ulkovalo vilahti näkyviin. Lääkäri hiljensi kulun, sammutti kärryvalon ja nappasi aisakellon taskuunsa. Hevonen ymmärsi tilanteen, ei hirnunut, ei kopsutellut kavioitaan. Lääkäri seisautti lähelle taloa, nousi kärryiltä, sitoi hevoshihnan sireenipuskaan ja käski minua odottamaan.

- Juttelen Marjan kanssa.

- Minullakin olisi hänelle asiaa, pyydä tulemaan salaa minua katsomaan, pyysin.

- No, jos Marjalla ei ole mitään sitä vastaan, pyydän häntä tuomaan hevoselle vettä.

Kun lääkäri oli mennyt, nostin pyörän tielle, käänsin sen lähtövalmiiksi ja aloin odottaa. Kymmenen minuutin kuluttua Marja tuli ämpärin kanssa ulos, laskeutui portaat, käveli hevosen luokse.

- Kaikki hyvin, kysyin.

- Luulisin, Marja arveli, laski sangon hevosen eteen ja tuli halaamaan minua.

- Entä Kalle, utelin.

- Ennallaan. Löysitkö Matin?

- Löysin, oli päässyt liiteripiiloon. Pitäisi saada lahjapaketti sinne, ja sinut tietenkin.

- Minä tulen omin päin, ole huoleti.

- Tuotko paketin, vai annatko minulle?

- Akseli vartioi pakettia eikä anna minun viedä sitä minnekään.

- Sinun pakettiasi? Mitä tekemistä hänellä muka sen kanssa on?

- Pirustako minä tiedän? Ehkä hän kuvittelee, että sinä tai Matti ryntäätte hakemaan sitä,ja silloin hän nappaa hakijan. Paras, kun menet kaikessa rauhassa Matin luokse. Minä tuon paketin kun tulen. Pidä sinä itsestäsi huoli.

- Mitä minulle voisi sattua? Voiko tuohon lääkäriin muuten luottaa?

- Kyllä vain, hän käy täällä muutaman kerran vuoteen ja on jämpti ja asiallinen mies. Ei mitenkään Akselin määräiltävissä. Ja puolueeton. Niin kauan kuin hän uskoo, ettei Kallea ole murhattu, kaikki on hyvin.

Ulko-ovi aukeni, painauduin rattaiden taakse, mutta Marja sanoi, että lääkäri sieltä tuli, yksinään.

- Niin ryypyksissään kaikki, ettei sieltä juuri mitään selvää vastausta saanut, lääkäri sanoi tultuaan hevosen luokse. – Tarjouduin tekemään ruumiinavauksen, mutta ei tuota kukaan kannattanut, joten annoin olla. Vähän katselin, on Matti kuollut. Mutta en ulkoisia merkkejä nähnyt, jospa sai sydänkohtauksen.

- Hyvä ettet leikellyt, kaunista ruumista.

- Sano nyt, Marja, mitä täällä sinun mielestäsi on tapahtunut.

- Kalle kuoli, Akseli väittää että Matti on syyllinen murhaan vaikka ei ole, nyt Matti on teloitusryhmää karussa metsässä ja Akseli aikoo tämän Lassenkin ottaa hengiltä, kunhan kiinni saa.

- Lähden Mattia etsimään, sanoin lääkärille. – Älä yritä estellä, lähden kuitenkin. Tuletko Marja mukaan?

- En minä nyt voi Kallea yksin jättää, mutta mene sinä.

Annoin Marjalle halisuudelman ja käännyin lääkärin puoleen.

- Minä lähden nyt.

- Tulen mukaasi, lääkäri sanoi. – Tunnut tietävän, mihin päin menet. Ja haluan päästä juttuun osalliseksi.

- No tule, mutta Akselille et kerro mitään, jos satumme Matin löytämään.

- Sovittu, anna Marja minulle lamppusi niin pääsemme lähtemään.

Marja kaivoi lampun taskustaan ja antoi sen lääkärille. Juuri kun lähdimme, ulko-oi aukeni ja Akseli horjahti näkyville, rupesi vedenheittoon rappusilta.

- Hei lääkäri ja Marja, tulkaa sisälle kylmästä ja pimeästä, hän huusi.

- Tulemme kohta kun hevonen on hoidettu, Marja lupasi, ja Akseli tyytyi siihen ja palasi takaisin sisälle.

Sanoimme Marjalle näkemiin, Marja läksi Akselin perään ja me kärrytietä pois ulkovalon valokeilasta. Etenimme nopeasti ja pian olimme läpäisseet metsän ja seisoimme kansakoulun pihassa. Huusin Matille:

- Lasse täällä, lääkäri on minun kanssani. Tule tänne, lääkäriin voi kuulemma luottaa,

- Taatusti voi, sanoi lääkäri. - En sano erityisemmin pitäväni noista salin lattialla makailijoista.

- Kuka makasi lattialla? Matti kysyi tullessaan nurkan ympäri paikalle.

- Pahasti olivat kaikki päissään, paitsi Marja, lääkäri selitti.

- Mutta kun selvenevät, tulevat jonossa tänne, Matti sanoi,

- Miksi niin, lääkäri ihmetteli.

- Marja kertoo, että olemme täällä, Matti vastasi, - eikä siihen kauan kestä kun saapuvat. Mutta, lääkäri, tee meille palvelus.

- Vai teit minun varalleni jo ihan suunnitelman. Ja minkähänlaisen?

- Kun Aukusti ja miehet lähestyvät, lähde menemään rytinällä tuohon suuntaan, sanoin, ja osoitin suolle päin. - Silloin miehet luulevat, että me karkaamme suolle piiloon, ja saamme edes puoli tuntia olla rauhassa, Matti jatkoi.

- Ja mitä tapahtuu sen puolen tunnin kuluttua?

- Lupaan, että näet, lupasin.

- En lähde, ellette kerro, lääkäri uhosi.

Metsä alkoi romista seurantalon suunnalla, valot välisivät, saappaat lonksuivat ja epämääräiset huudot halkoivat pimeyttä. Sammutimme valot, paitsi lääkäri, joka nousi, kuiskasi minulle ”kerrotte huomenna” ja säntäsi juoksuun. Akselin johdolla miehet työntyivät pihalle ja heti Akseli näki paikalta erkanevan valon ja hahmon.

- Perään, hän komensi, ja koko mieslauma rynni vauhdilla valoineen lääkärin kannoille. Mutta me kaksi käännyimme, menimme liiteriin, kiipesimme seinälle ja tasapainoilimme piilopaikkaamme.

 

 

34

 

Istuimme pakopaikassamme. Lamppujemme valokeilat kulkivat pitkin kopin karkearakenteisia seiniä, valaisivat ohimennen meidän helpotuksemme, meidän hymymme. Olimme hiljaa, sammutimme valot. Odotimme.

- Missä he viipyvät, Akseli ja pojat, vapaapalokunta, poliisi, pappi ja kanttori? Matti ihmetteli.

- Pappi on meidän puolellamme, sanoin, ja selvitin, mitä kirkkomatkallani oli tapahtunut. Kerroin myös, että olin saanut aseen Jeesuksen käteen, siltä osin juttu oli järjestyksessä.

- Toivottavasti sakki ei saa lääkäriä kiinni ja tapa häntä vahingossa, sanoin.

- Ei saa. Lääkäri on juonikas mies.

Menin alas tarkistamaan tilannetta. Liiterin ovella käsi laskeutui olalleni. Miltei huusin, lääkäri oli yllättänyt minut täysin.

- Miksi teit noin, olisin voinut kirkaista ja pian takaa-ajajat olisivat paikalla.

- Sori vaan, en mahtanut itselleni mitään, tulit niin sopivasti nenäni eteen.

- Miten pakomatka sujui?

- Hyvin, juoksin sata metriä, menin kahden kiven väliin ja kiskoin sammalia verhoksi. Makasin hiljaa ja kuuntelin, kuinka miehet painuivat ohi, katosivat toisilleen huudellen jonnekin suolle päin.

- Leikimme pienenä paljon suolla, nyt luulevat, että meillä on piilo sielläkin. Pian tulevat takaisin.

- Niin tulevat, ainakin täällä luulevat teillä piilon olevan. Haluatko edelleen pitää piilonne minulta salassa?

- Itsesi parhaaksi, kyllä.

- Itsesi parhaaksi. Karmeimpia syitä maailmassa.

- Mutta kerrankin totta, usko tai älä usko. Mene seurantalolle takaisin, sano Marjalle terveisiä.

- No minä menen. Pidä huoli itsestäsi. Ja Matti itsestään.

- Samoin. Jutellaan enemmän kun taas tavataan.

Hän lähti pitäen valokeilaa pienellään. Oikeastaan mieheen olisi ollut hyvä tutustua paremmin. Seurasin katseellani hänen kulkuaan, kohotin kättäni hänelle ja kiitin avusta, vaikka ei hän sitä voinut nähdä. Lämmin ajatukseni saattoi häntä synkkään metsään niin kauan kuin valoa näkyi, ja kauemminkin,

 

 

35

 

Kuin kesäteatterin lavalla: Lääkäri poistui vasemmalle, miesjoukko saapui oikealta. Akseli tuli ensimmäisenä ja piti ääntä: Niitä oli vain yksi, toinen on täällä. Piiritetään rakennus ja etsitään hökkeli läpikotaisin, niin tarkkaan, ettei siellä kukaan voi olla piilossa.

- Ei löydetty pienenäkään, Jaakko samoi.

- Ei olla enää pieniä, Tauno arveli. – Kiskotaan hajalle koko rötiskö.

Vähitellen koko lauma valui valoineen metsästä pihalle. Peräännyin liiterin sisäseinälle, kiipesin aukkoon ja jatkoin, kunnes olin kopin ovella. Koputin. Matti laski minut sisälle pimeään,

- Tulivat kaikki, olettavat kuulemma, että toinen meistä karkasi ja toinen on piilossa tässä rakennuksessa, selitin.

Akselin huuto kuului ulkoa: Tiedän, että olet siellä, tuli heti ulos niin selviät vähemmällä, saat jopa rehellisen ja puolueettoman oikeudenkäynnin kaupungissa. Vielä lupaamme että säilytät henkesi.

Pihalta alkoi näkyä tulenloimua. Kumarruin kurkistamaan, miehet olivat tehneet keskelle pihaa nuotion. Myös toiselta puolen alkoi näkyä valoa, siellä Jaakko ja Tauno näkyivät pitävän nuotiota. Hämärässä erotin päätysivulta poliisin hahmon kyttäämässä, ja kaikesta päätellen toisessa päädyssä valvoi kanttori, ettei kukaan poistunut ulkorakennuksesta.  

- Viisi minuuttia on kulunut, Akseli huusi. – Nyt kun tulet, ei tästä kehity suurta tragediaa, no niin, tule nyt, täällä on pontikkaa. Saat kävellä omin jaloin edeltä, me hommaamme kunnon poliisin kaupungista, minulla on siellä tuttu konstaapeli, takaan, että on rehellinen. Ei ole koskaan tuominnut syytöntä miestä, eikä naistakaan, vaikka kerran oli kyllä lähellä, Se oli silloin kun meidän Matilda kävi kaupungissa myymässä omenoita, muistatko? Muistatko meidän talon, se oli valkoinen ja siinä oli kaksi kerrosta. Yläkertaan meni raput, joissa oli mutka keskellä, ylhäällä oli eteinen ja kaksi huonetta, ja alhaalla samoin, ja keittiö. Sitten oli se puutarha, siinä omenapuita ja luumupuu, ja paljon viinimarjapensaita ja yksi karviainen, jossa oli valkoisia marjoja, muistatko? Marja istui syksyllä aina pensaan alla ja söi, te kaikki kylän pojat tulitta pihalle ja kiertelitte ympäriinsä, odotitte, että Marja pyysi teitä vierelleen ja me Matildan kanssa seisoimme ikkunassa ja rinnassa meillä oli lämmin olo. Marjapensaitten takana oli pelto, ja siinä kasvoivat porkkanat ja perunat, sipulit, tillit ja persiljat. Joinain kesinä Matilda pisti pariin penkkiin paljon kompostia ja sitten istutti kurkkua ja tomaattia. Aurinko paistoi ja joskus satoi ja kasvit kasvoivat ja syksyllä sato korjattiin talteen ja vietiin kellariin. Muistatko meidän kellarin, talon alla, sinne päästiin ulko-oven viereltä askelmia pitkin, samanlainen kellari kuin kaikilla muillakin, muistatko?

Mutta siitä Matildan kaupunkimatkasta minun piti vielä kertoa, tämä tapahtui kauan sitten, ei meillä vielä ollut lapsia ollenkaan. Matilda meni kaupunkiin linja-autolla omeniensa kanssa ja levitti ne myyntipöydälle. Kävi kauppaa puolille päivin ja sai melkein kaiken myytyä, ja sitten saapui paikalle komea herra, turkiskaulainen vaikka oli kesä, se lirkutteli Matildalle, nipisti poskea, osti pari omenaa ja kysyi Matildaa illalla hotelliin huoneeseen kuusi. Siihen Matilda tietysti sanoi, että hän lähtee kohta kotiin kun on saanut omenansa myytyä, eikä kerkeä mihinkään hotellihuoneeseen saapua, ja mitä lienee on herralla mielessä? Herra vilautti suurta seteliä ja kertoi, että tällaista oli mielessä, kunhan arvon neiti tulisi tämän illalla peiton alta hakemaan. Matilda selitti rouva olevansa, olimmehan me jo kohta vuoden olleet naimisissa. Ei se mitään, sanoi siihen turkisherra, ei hän vaimoksi rouvaa halaja, on hänellä sellainen kotona, muutamaksi tunniksi vain, tällä rahalla.

Matilda tuli kotiin ja sanoi minulle jonkun koulututun tavanneensa, tämän luokse sanoi illalla menevänsä, ja lähti myös. Vilkutin rappusilta perään enkä usko, etteikö Matilda olisi tiennyt, minne oli menossa. Mutta seteli veti, niin se on.

Seuraavana aamuna tuli poliisi sanomaan, että Matilda oli putkassa eikä hevin pois pääsekään. Päissäänkö se sinne joutui, minä ihmettelin, mutta poliisi heti lohdutti, ettei ollut päissään vaan irtolainen ja varas. Minä läksin sen poliisin kera kaupunkiin, poliisilaitoksella istuin Matildaa vastapäätä ja se ryöppysi itki ja huusi, että valehtelevat ja panettelevat, ei ollut hän huorannut eikä varastanut , hieno herra syytti suurien summien viemisestä mutta ei hän ollut vienyt mitään. Minä aikani kuuntelin ja läksin siitä pois virkahuoneen kautta, jossa joku nimismies tai sellainen selitti, että Matilda oli ottanut illalla herralta panopalkan lisäksi vielä loputkin setelit ja yrittänyt paeta, mutta herra oli ottanut kiinni ja rahat oli naispoliisi löytänyt alushousuista , no loppujen lopuksi ei herra syytettä nostanut kun sai rahat takaisin ja minä sille, että jos ei riidellä, ei herran vaimokaan saa asiasta vihiä, niin vein Matildan kotiin ja olin sille äkäinen. Siitä herrapanosta sai Marja alkunsa, ei minulla mitään osaa ole sen tekemiseen. Ihan itse kyllä panin alulle Jaakon ja Taunon, salassa toiselle naiselle, tomeria miehiä ovatkin, isäänsä tulleet, keplottelin ne meille ottolapsiksi. Niin että alapa kömpiä pihalle, muutoin tulemme hakemaan, rikomme joka paikan ja panemme koko höskän tuleen, tikut on jo kourassa valmiina.

- Mitä luulet, löytävätkö ne meidät täältä, utelin Matilta.

- Eivät löydä, on tämä sen verran suuri rakennus, etteivät ehdi joka paikkaa rikkomaan.

- Tulevat ensin tänne, sattumalta.

- Aloittavat vessoista, saatpa nähdä.

Ja niin he aloittivat, kuulimme silmitöntä koputtelua, ovien aukomista ja sulkemista, irtoavien lautojen narinaa ja lopulta Taunon epätoivoiseen ääneen: Auttakaa, olen polvia myöten paskassa.

Katsoimme toisiamme pimeässä ja nauroimme, nauroimme pitkään ja jäimme odottamaan omaa lähtömerkkiämme, tulitikun raapaisua ja tulen ratinaa.

 

 

36

 

Tulet paloivat tasaisina molemmin puolin ulkorakennusta. Istuimme kahdestaan kolossamme penkillä, odotimme ja kuuntelimme miesten huutoja, jotka kantautuivat silloin tällöin meille asti. Vessat oli tutkittu ja etsintä oli edennyt liiteriin asti. Kävin kurkistamassa aitan ylisiltä, Jaakko oli löytänyt lapion ja kaiveli sillä liiterin tikkujen ja kuorenpalasten peittämää lattiaa, veljen touhutessa vierellä.

- Kaiva tuosta, tuohon minä menisin piiloon, Tauno viittoili.

- Kaiva itse, tässä on lapio.

- Minäpä teen toista työtä.

- Ja mitä, saanen kysyä.

- Isä käski, pitää tikulla tökkiä seinänvieriä, josko jostain menee tunneli.

- Tunneli ja tunneli, ja minne se tunneli menee?

- Mistä minä tiedän, mutta hommat hoitoon, kaiva sinä niin minä tökin.

Akseli astui aittaan, minun alapuolelleni ja avasi aitan nurkassa seisovan kaapin oven.

- Eivät ole kaapissa, hän sanoi, ja alkoi koputella lattialankkuja, Jokainen kolahti oudosti, tietenkin, olihan alla tyhjä tila.

- Pojat tänne! Akseli huusi, ja minä siirryin yleisessä kolinassa saunan ylisille.

- Niin isä?

- Hakatkaa tuosta pari lautaa poikki ja kurkistakaa alle.

- Paremmin sinne pääsee liiterin puolelta, Jaakko selitti. – Pienenä niillä oli sielläkin piilo, tänään ne kertoi minulle.

- Jumalauta, ja nyt te vasta sanotte sen, saakelin kusipäät.

- Ei muistettu, ei sitten millään.

- No, Tauno liiteriin ja Jaakko, hakkaa sinä lapiolla täältä lautojen väliin ja koeta kammeta pari lautaa ylös.

Jaakko nosti lapion ja iski, kerran ja toisenkin, kolmannella kuului huuto:

- Piruako sinä minua hakkaat?

- Onko siellä ketään? Akseli kysyi.

- Olen minä, ilmoitti Tauno.

- Hölmö, onko muita?- Hetkinen, taskulamppu reistaa. No nyt palaa hyvin. Ei näy ketään, ei yhtään mitään, mitä minä nyt teen?

- Tule pois sieltä mutta tarkista, ettei ole tuoreita jälkiä. Hetki hiljaista. Sitten: Ei ole muuta tuoretta kuin ryömimisjäljet.

- Omat tietysti, Jaakko keksi.

- Omat ovat, Tauno tunnusti.

- Siis tule tänne, jatketaan, Akseli komensi.

Palasin piiloon. Aitan ovi kolahti, kaikki kolme seisoivat nyt aitan lattialla ja antoivat valokeilojensa kiertää. Akselin valokeila osui saunan vintin aukkoon.

- Kiivetkää pojat tuonne ja tutkikaa joka paikka. Koputelkaa, repikää, olkaa huolellisia. Pusi kii.

Pojat kiipesivät. Kuuntelimme heidän saapumistaan. Pojat tasapainottelivat aitan yläparruilla, siirtyivät aukolle ja könysivät saunan laipion päälle.

- Käy Jaakko kurkistamassa saunan savupiipun taakse, Akseli huusi alhaalta.

Jaakko kävi, mutta tuskin hän oli päässyt savupiipun taakse, kun hän karjahti kauhusta ja ryntäsi Taunon luokse ja kiroili.

- Joka perkeleen paikkaan sitä pitää mennä, siellä on helvetin isoja hämähäkkejä. Naama on verkon peitossa, katso Tauno äkkiä, onko elukoita hiuksissa, onko, sano heti.

Tauno valaisi Jaakkoa joka puolelta. - Ei näy… ai, vaan on tuossa yksi. On muuten iso, älä tule tänne, se hyppää minun kimppuun.

- Ota se pois! Heti, kuuletko, ota se pois!

- Mitä te riehutte? Akseli kysyi. – Mattiko teidän kimpussa on?

- Täällä on hirveästi kämmenen kokoisia hämähäkkejä, Jaakko valitti.

- Muuten tyhjä paikka, me tullaan pois ja heti, Tauno jatkoi.

- Ota se elukka minusta, Jaakko vaati.

- Ei sitä enää näy, kait se kömpi kauluksesta sisään.

Pojat kolisivat kiireellä alas vintiltä, ryntäsivät aitasta nuotion luokse ja katsellessamme seinänraoista näimme heidän riisuutuvat ja pudistelevan vaatteitaan punaisen tulen valossa.

Sama tulen hehku värjäsi varovaisen viivan piilomme oven harmaantuneeseen lautaan, ja sitä viivaa pitkin ryömi veljeksiä pelästynyt peto, vajaan sentin mittainen keltaisenkalvakka hämikki.

 

37

 

Saunan vintin sahajauhoilla käveltiin. Matti katsoi minuun, minä Mattiin, siinä niukassa valossa, jonka nuotiot herkistyneisiin silmiimme muutamasta laudanraosta heittivät. Salaovelle koputettiin, hiljaa, tutusti.

- Marja täällä, avatkaa.

Avasin oven ja Marja tuli sisälle. - Onko Jeesus valmis? hän kysyi ensimmäiseksi.

- Valmis on, ja suunnattu, sanoin. – Mutta missä paketti?

- Akseli pisti lukkojen taakse, samaan huoneeseen Kallen kanssa. Avain on Akselin taskussa.

- Näitkö lääkärin?

- Tuli talolle juuri kun lähdin, selosti, mitä täällä on tapahtunut. Tulin tänne katsomaan tilannetta.

- Miten pääsit saartorenkaan läpi? Matti kysyi.

- Huusin kiviaidan takaa takaa papille, se tuli vaivihkaa lähelle seisomaan. Sanoin sille, että minun on pakko päästä tänne sisälle, se varoitteli moneen kertaan, että Akseli sytyttää koko huushollin tuleen. Minä siihen, että saa sytyttää, mutta minun on kerta kaikkiaan päästävä paikalle. Selitin, että pian asiat selviävät. Lopulta pappi antoi periksi ja menimme talon taakse, pappi näkyvissä, minä piilossa, ja pappi sanoi pojille, että nämä voivat käydä pontikalla talon edessä, hän valvoisi ettei kukaan poistu rakennuksesta. No pojat lähtivät tietysti molemmat, ja niin minä liiterin takaovesta livahdin sisään, ja nyt olen tässä.

Akselilla oli ulkoa taas meille asiaa: - Viimeinen huomautus! Jollet juuri saavu pihalle, pistämme paikan tuleen. Kuolet sinne torakan lailla, kiemurtelet tuskissasi, hiukset syttyvät ja syöksevät rikinkatkunsa kärsivään nenääsi. Palat pikku hiljaa poroksi, ihrasi sulavat kiehuvaksi rasvaksi, luusi haprastuvat ja katkeilevat, suusi aukeaa viimeiseen huutoon, joka lakkaa voihkeeseen ja valitukseen. Ajattele tätä, ajattele kuolemaasi, voisit hyvin elää vielä viisikymmentä vuotta, kunhan kävelet ulos sieltä.

Kanttori keskeytti Akselin: Minä luulen, että molemmat ovat tuolla.

- Miten mahdollista, me juoksimme ainakin toisen perässä.

- Juoksimme ohi, se palasi tänne ja liittyi kaverinsa seuraan.

Akseli oli hetken hiljaa. Makasin seinänvierellä, mihin sekä näin että kuulin, mitä pihalla tapahtui.

- Voit olla oikeassa, Akseli sanoi. - Sitä parempi, pääsemme eroon kummastakin.

- Ei siellä ole kumpaakaan, luulette vain, pappi väitti.

- Ovat tai eivät, rakennus poltetaan.

- Entä jos Marjakin on siellä, kysyi pappi.

- Mistä Marja olisi paikalle päässyt? Joka puolella on vartio.

- Mutta jos silti?

Akseli mietti taas. – Kuka muuten vahtii takapuolta?

- Pappi, Jaakko sanoi.

- Pappi käski meidät tänne ja jäi itse valvomaan.

- No kuka perkele tuossa seisoo? Akseli kysyi.

- Ka pappihan siinä, pojat totesivat.- Miksen olisi? Onhan kanttorikin tuossa, kaikki olemme, ei millään puolella valvo kukaan, pappi puolustautui.

- Ja helvetti, ovat tietysti retkut livistäneet, jos kerran yhdessä tuolla olivat. Häipyivät minne lie, ovat jo häätalolla pahojaan tekemässä, ei tuota rakennusta kannata enää polttaa.

Matti nousi ripeästi, avasi salaoven ja ryömi saunan välikaton yli aitan aukolle. Hän otti kakkosnelosen pätkän, tasapainotteli aitan parruja pitkin liiterin puolelle ja sinkosi kaikin voimin puun liiterin poikki tyttöjen huussin väliseinään. Heti ilmoitettuaan näin paikallaolomme hän palasi syöksyllä takaisin, ja suljin oven hänen jäljessään.

Könysimme seinänvierustalle katsomaan heiton vaikutusta. Pihalla Akseli oli jo lähettänyt miesjoukon uudelleen talon ympärille, nuotioihin lisättiin puita, joku könysi liiterissä ja vain pojat seisoivat Akselin kanssa pihanuotiolla.

- Nyt varmistamme vielä viimeisen kerran, Akseli sanoi. - Menette juoksujalkaa seurantalolle ja käskette Marjan tänne.

- Ei me, Jaakko kielsi. - Lähetä pappi, parempi niin, me tahdotaan olla täällä missä tapahtuu.

- Pelkäätte pimeää metsää?

- Saattaa olla niinkin, Tauno myönsi.

- No selvä, menkää takanuotiolle ja pysykää siellä vartiossa, ja käskekää pappi tänne.

Pappi saapui hetken kuluttua, sai ohjeet ja poistui.

- Pappi sai minultakin ohjeet, Marja kertoi. - Hän sanoo missä tilanteessa tahansa, että minä olen seurantalolla enkä poistu Kallen ruumiin luota minnekään.

Hyvä juttu, Matti kehui.

Seurasi yli puolen tunnin odotus, sitten pappi ilmestyi pihapiirin laitaan.

- Oliko Marja? Akseli huusi jo kaukaa.

- Siellä istui Kallen huoneen oven edessä ja poltti kynttilää. Ei suostunut tänne tulemaan.

- Mene uudelleen, tuo vaikka väkisin. Ei siellä ole turvallista yksin olla.

- Hyvä on, menen minä, luopui pappi ja poistui pimeyteen nuotiopiirin ulkopuolelle.

Kymmenen minuutin kuluttua Akseli huusi taas: Nyt se tapahtuu. Pappi on poissa, ainoa, joka taisi vähän sääliä teitä. Nyt ei mies hyöri kintuissa, joten voimme tehdä sen, mikä on tarpeen. Pojat kuuletteko, kerätkää tuohia ovenpieneen ja sytyttäkää, minä hoidan tämän puolen.

Molemmilta ovilta alkoi kuulua tuohienkeräilyn rahinaa, eikä aikaakaan, niin iloiset ritinät kertoivat meille kolossamme, että ulkorakennus oli vihdoinkin sytytetty tuleen.

 

 

38

 

Matti makasi vatsallaan seinänvierustalla ja tarkkaili pihaa lautojen raosta. Istuin Marjan kanssa keskemmällä. Marja otti minua kädestä kiinni, piti tiukasti, kysyi joskus viime vuosistani jotain, myönteli, ihmetteli. Kesken puheita suutelin häntä suulle, ja hän vastasi.

Tulen ratina kuului jo mahtavana korviimme, ja savun haju tunkeutui sisälle piiloon. Matti selosti, mitä kulloinkin näki.

- Seisovat tyytyväisen näköisinä, Akseli ja vapaapalokunta, muut ovat kai edelleen eri puolia vahtimassa. Mutta nyt näkyy saapuvan lääkäri pihaan, kävelee pikavauhtia miesten luo, suorastaan juoksee, ja huutaa tullessaan.

- Matti ja Lasse ovat sisällä, ja luultavasti Marjakin. Marja ei ollut seurantalolla, kun tulin sinne.

- Mistä hitosta sinä siihen ilmestyit, minä luulin sinun lähteneen kylästä.

- Kunhan valehtelin, minä teidän edeltänne metsään juoksin. Mutta usko nyt, pojat ovat tuossa rakennuksessa, ja Marja myös.

- Ei Marja voi siellä olla, pappi kävi katsomassa ja tyttö istui Kallen huoneen oven edessä suremassa.

- Pappi valehtelee, ja tuolta pappi tulee, kysy siltä itseltään.

Pappi juoksi vauhdilla nähdessään rakennuksen palavan.

- Sammuttakaa tuli heti, hän huusi. - Siellä on kolme ihmistä sisällä.

- Perkele sinun kanssasi, sanoit, että Marja oli juhlapaikalla, Akseli kirosi.

- En minä uskonut, että olet niin tyhmä että sytytät ulkorakennuksen tuleen, kun siellä on ihmisiä sisällä.

- Miksi valehtelit, ja oletko varma, että Marja on tuolla sisällä?

- Varma ja varma, itse minä hänet sinne päästin, silloin kun lähetin Jaakon ja Taunon ryypylle. Samalla lupasin Marjalle, että kerron hänen olevan seurantalolla, tapahtuu mitä tapahtuu.

Akseli huusi kaikki koolle: Poliisi, lääkäri, kanttori, Jaakko, Tauno, tänne nopeasti! Heti sammuttamaan tulta. Marja, huuda, missä olet, me tulemme sinut pelastamaan.

Marja kumartui minun puoleeni. - Kerran vielä, kiireesti, hän sanoi ja kohotti hameen kaulaansa, laski pikkuhousut, heitti ne nilkkaliikkeellä Matin selälle ja nauraa kihersi. Laskin housuni ja kampesin Marjan päälle.

Pihalla järjestettiin sammutusketju aitoon VPK-laiseen henkeen. Mustat miehet seisoivat sopivin välimatkoin, muut liittyivät letkaan ja Akseli seisoi lähinnä liekkejä. Ainoa kaivolta löytynyt ämpäri kulki mieheltä miehelle ja Akseli heitti veden tuleen. Akselilla oli hätä, vaikka Jaakkokin ymmärsi yrityksen olevan turhan.

- Annetaan isä niitten palaa, Marjakin ärsytti joskus, tai aina, oli olevinaan parempi kuin Tauno ja minä.

- Olikin pirulauta, Akseli tuohtui. Eikä sammutustyötä suinkaan lopetettu vaan tahtia tiivistettiin.

Marja voihki hiljalleen allani, nosti polvensa ja kietoi nilkkansa niskaani. En pitänyt asennosta, - Laske jalat, niin on tiukempi, sanoin.

Marja laski ja pääsimme kunnialla loppuun.

Ulkona Akselilta katosi toivo. - Pojat, menkää Marja hakemaan, hän komensi ja osoitti ovea, jonka kohdalla oli enää laajeneva tulipyörre.

- Tuonneko? Tauno kysyi ja ojensi kättään tulta kohden.

- Sinne tietenkin, ryntäätte sisälle, eiköhän siellä ole rauhallinen paikka keskellä, kuin pyörremyrskyn silmä. Siinä Marja seisoo ja odottaa pelastajaa. No niin, hop hop.

Eivät pojat lähteneet.

- Mene perse itse äläkä meitä usuta, me pärjätään täällä ulkona ihan kivasti, eikä me edes tykätty siitä tytöstä. Akseli suuttui, otti vääntyneen ämpärin maasta ja alkoi sillä hutkia poikia. – Painukaa sisälle heti, tai isken kallonne halki.

- Minä menen, kuului ääni Akselin takaa.

Olimme seuranneet riitaa niin tiiviisti, ettemme olleet huomanneet tulijaa. Akseli pudotti ämpärin ja tuijotti miestä suu auki, veljekset kääntyivät ja luikkivat pakoon.

Mies käveli rauhallisesti paketti kainalossaan, kenenkään estämättä, liekkiovelle ja siitä sisään.

- Kalle tuli, sanoin.

- Kiva juttu, Marja sanoi.

Kurkistin taas pihalle. Tilanne oli jähmettynyt. Akseli seisoi patsaana palokuntansa edessä, poliisi, kanttori, pappi, lääkäri ja uloimpana pojat. Kukaan ei puhunut, mutta koko lauma kääntyi riippuvin käsivarsin ja pehmein polvin palavaa rakennusta kohti. Käännyin sisään päin istumaan.

Väliseinä otti tulen. Ensimmäinen lauta paloi piankin puhki. Leiskuva puna työntyi koppiin meteli seuranaan. Samalla aukeni ovi, ja Kalle astui sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat tulessa, samaten paketin päällyspaperi. Hän istahti meidän seuraamme, hymyili meille huulettomaksi palaneella suullaan, päästi tuhoutuneesta kurkustaan tunnistamattoman iloisen äänen, työnsi luiksi sulaneet sormensa liekehtivään laatikkoon ja repäisi kääreen auki.

Lähdimme kotiin.

 

 

LOPPU

 

Poliisiauto kääntyi pihaan sininen valo katolla vilkkuen. Se pysähtyi vanhan vaahteran alle ja siitä nousi ulos jäntevä virkapukuinen mies. Hän käveli pihalla seisovan joukon luokse.

- Todella ikävä tapaus, hän sanoi.

- Niin on, palopäällikkö vastasi ja otti kypärän päästään. Punainen paloauto seisoi mustaksi hiiltyneen ulkorakennuksen vierellä toimettoman näköisenä, palomiehet käärivät sen luona paloletkuja sisään. Pari pikkupoikaa maleksi katselemassa haalariasuisten miesten työtä.

- Outo palo, palomestari sanoi. – Ihan kuin salama olisi ensin iskenyt läheiseen kirkkoon ja sieltä ohjautunut tänne. Mutta sama salama kait haarautui ja iski kahteen paikkaan. Kirkko ei ilmiliekkiin syttynyt, mutta puinen Kristuskuva alttariseinältä tuhoutui.

- Mutta tässä kuoli ihmisiä.

- Niin kävi. Yksi oli minun tyttäreni, palopäällikkö itki.

- Kerrotko kaiken, vai jaksatko kertoa?

- Nämä leikkivät kuudestaan kahtatoista kapulaa. Nämä vesselit tässä ovat myös minun poikiani ja säästyivät. Toinen oli hakijana ja toinen kiviaidan takana piilossa.

- Niillä oli sellainen piilo, ettei kukaan tiennyt, missä ne oli, yhtäkkiä vaan joku niistä ilmestyi jostain pelastamaan.

- Tauno löysi minut ja sitten haettiin yhdessä niitä toisia. Mutta ei me löydetty.

- Sitten tuli ukonilma, se tuli niin äkkiä ettei me huomattu ennen kun se oli päällä.

- Salama löi kumman vinosti ulkorakennukseen, Akseli sanoi. – Luultavasti peltikuoriseen savupiippuun.

- Heti paikalla oli tulta niin joka paikassa, ettei sisälle ollut menemistä. Huudettiin kovasti niille että tulkaa pois kun talo palaa. Mutta eivät ne tulleet.

Akseli vei poliisit katsomaan paikkaa. Vääntyilleet kattopellit oli väännetty syrjään, palaneet parrut nosteltu sivuun, ja märän noen ja tuhkan seassa näkyivät neljät luut.

Poliisi haki mustan jätesäkin ja keräsi luut talteen. - Vien kaupunkiin, katsokoot tutkijat näitä.

- Vie pois, parempi, etteivät muut näe. Minä piru olen kovempaa sorttia.

- Missä muut ovat, vanhemmat ja sukulaiset?

- Ovat sisällä, lääkäri on paikalla.

Lääkäri tuli ovesta, käveli poliisin luo.

- Terve mieheen, hirveältä tuntuu.

- Entä vanhemmat?

- Työnsin täyteen rauhoittavia, itkevät silti kaikki. Pappi ja kanttori ovat paikalla, älä sinä mene sinne.

- Parempi niin.

- Ei tässä muu auta kuin aika, jos sekään, lääkäri sanoi ja kääntyi lähteäkseen.

- Lähden tästä minäkin, poliisi sanoi. – Tulen myöhemmin keskustelemaan vanhempien kanssa, sano Akseli sellaiset terveiset.

- Minä sanon.

Lääkäri ja poliisi lähtivät ajamaan peräkkäin portista maantielle. Rautapalloiset portinpylväät vilahtivat heidän ohitseen, tien hiekka ratisi autojen pohjiin. Aurinko loisti kirkkaana metsän yli. Poliisi jättäytyi jälkeen lääkäristä ja pysäytti autonsa osittain kärähtäneen kirkon parkkipaikalle. Hän nousi ovesta ulos, avasi takaluukun, otti säkin ja käsineet ja kaivoi esille isohkon metallihyrrän, jonka oli löytänyt luitten keskeltä. Hän istahti hautausmaan aidalle, laski hyrrän tasaiselle kivelle ja mietteissään pyöräytti mustuneen rattaan vinhaan liikkeeseen.

 

 

LOPPU